keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kiikarit

Tuossa jokunen aika sitten minuun iski aivan hirmuinen kaukokaipuu. Se iskee joka talvi lähes yhtä varmasti kuin kausiflunssa. Samoin se iskee silloin, kun pitäisi tehdä isoja elämää mullistavia päätöksiä, on kiire tai muuten vain stressaa. Erityisen ärhäkkänä kaukokaipuu esiintyy, kun olisi aika saattaa loppuun hiukan vastenmielisiä ja monimutkaisia keskeneräisiä asioita. Mielessä vilistävät silloin kaukaiset maat, vuoret ja rantaviivat. Lappikin kelpaisi.

Eilen luin erään lapsen kanssa kirjaa. Vastaan tuli kuva kiikareista ja kysyin lapselta tietääkö hän mikä moinen vekotin on ja mitä sillä tehdään. Vastaukseksi sain hyvin nopeasti "Kiikarit". Sen sijaan niiden käyttötarkoitusta lapsi jäi selvästi pohtimaan. Olin juuri avaamassa suuni hyvin aikuismaiseen selitykseen, kun lapsi ehätti vastaamaan: "Isi katsoo kiikareilla lintuja ja kaikkia maisemia, mutta minäpäs katson niillä leluja ja muita. Ku ne kiikarit kääntää toisinpäin, niin niillä näkee lähiasiat kaukana." En silloin kiinnittänyt selitykseen sen kummempaa huomiota, olinhan itsekin pienenä tuijotellut lattiaa väärinpäin käännetyillä kiikareilla, jotta tuntisi olevansa isompi.

Myöhemmin samana päivänä ajatus sitten jysähti tajuntaani. Mitä jos vastaus pakenemiskaukokaipuuseeni olisikin väärinpäin käännetyissä kiikareissa? Mitä jos pystyisin katsomaan lähellä olevia asioita kauempaa lähtemättä varsinaisesti mihinkään? Seuraavathan ne tekemättömät päätökset ja vastenmieliset tehtävät ajatuksissa, vaikka lähtisi kuinka kauas. Väärinpäin käännetyillä kiikareilla katsottuna suurensuuri sotkuinen lankavyyhti muuttuisi pieneksi sotkuiseksi lankavyyhdiksi muiden elämäni tärkeiden asioiden keskellä. Mitä jos ostaisin kiikarit?