perjantai 19. elokuuta 2011

Uudet haasteet

Olen miettinyt taas alkavaa syksyä ja uusia haasteita ja tehtäviä joihin moni meistä on voitu heittää ihan ensimmäistäkin kertaa. Tuli taas mieleen tällanen rohkaiseva kohta: 

”Koko elinaikanasi ei kukaan voi sinua vastustaa. Minä olen sinun kanssasi, niin kuin olin Mooseksen kanssa. Minä en jätä enkä hylkää sinua.

Ole rohkea ja luja. Pidä tämän lainkirjan sanat aina huulillasi. Tutki lakia päivin ja öin, niin pystyt tarkoin noudattamaan kaikkea, mitä siihen on kirjoitettu. Silloin sinä menestyt ja onnistut kaikissa toimissasi.

Muista, että olen sanonut sinulle: Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi (Joos. 1).
 
Joosua laitettiin ihan uuteen tehtävään ja täyttämään aika isot kengät. Mutta samalla Jumala antoi Joosualle varustusta, rohkaisua ja lupauksia. Me voidaan kans kuulla nää sanat kohdistettuna just meille ja siihen tilanteeseen johon meidät on laitettu. Kun meille annetaan joku tehtävä tai haaste niin ei meitä jätetä yksin. Meille on luvattu et Hän on meidän kanssamme. Ei me voida tehdä oikein muuta kun luottaa Hänen suunnitelmiin, viisauteen ja siihen että Hän täyttää lupauksensa ajallaan. Ja täytyis muistaa että meille ei anneta koskaan kerralla enempää kuin mitä pystymme kestämään! Muistetaan tää pitkin vuotta kun tehtävät ja haasteet alkaa kerääntymään. Mut muistetaan myös oma osamme siinä sanoa kyllä tai ei J

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Preparation for mission

Viimeiset pari viikkoa sain viettää Isossa Kirjassa TAE-kurssilla, jonka tarkoituksena on valmistaa lyhytaikaiseen lähetystyöhön. Ennakko-odotukseni olivat olemattomat joten takki auki lähtiessäni sain toistamiseen yllättyä positiivisesti ja mieleeni nousi paljon ajatuksia. Tässä muutamia:

Ajatus Jumalan minulle räätälöimästä, uniikista kutsusta on innostanut ja nostanut minua kaikki nämä vuodet. Kysymys on laajemmasta asiasta kuin lähetyskutsun kokemisesta tai kokopäiväiseen hengelliseen työhön suuntaamisesta. Kysymys on siitä, että Jumala on edeltä käsin varustanut juuri sinua luonteellasi, lahjoillasi, elämänkokemuksellasi ja vaikkapa kiinnostuksen kohteillasi, joilla saat palvella juuri siellä minne Jumala milloinkin johdattaa. Fyysinen sijainti voi olla milloin missäkin, mutta kysymys on sinun kutsustasi, jota ei välttämättä kannata lokeroida saati sitten vertailla. Esteitä tulee mutta sitä kohti!

Toisaalta on hyvä muistaa, että aikataulutus on Jumalan – ei minun. En ole vastuussa toisille ihmisille siitä, miten ja millä aikataululla Jumala elämääni vie eteenpäin. Tehtäväni ei ole kertoa Jumalalle missä minun tulisi milloinkin olla vaan elää lähellä Jumalaa, täysillä ja luottaen, kuunnella Hänen ääntään. Itse välillä kompastelen tässä mutta alan ehkä oppia :D

Parin viikon aikana pohdin millaisia lahjoja minulla on ja kuinka voisin palvella niillä Jumalaa ”siellä kaukana”. Äkkiä tajusin, että miksen soveltaisi näitä ideoita jo nyt kotimaassa, Jyväskylässä, Pohjanmaalla, missä ikinä olenkin?! Lähdin oppimaan lähetystyöstä ja sainkin näköaloja miten olla ”lähetystyössä” kotona.

Lähettien puheissa korostui usein kolmen kohdan taktiikka, joilla kohdata toinen ihminen:

1. rakasta

2. anna aikaa

3. palvele

Näihin kolmeen kohtaan kiteytyy lähetystyön ydin ja samalla sen tehokkuus. Kysehän on normaalista kristityn elämästä. Silloin tajusin, että on peräti kummallista jos täällä elän kylmänä ja kiireen keskellä vain itselleni mutta kauas lähdettyäni aivan kuin sytyn rakastamaan, kuuntelemaan ja palvelemaan. Toiset ihmiset tarkkailevat jatkuvasti elämäämme, olemistamme, valintojamme ja reagoimistamme. Tässä on avaimet, joilla jokainen kristitty löytää ympäriltään lähetyskentän!

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Just say it!

On niin hienoa nähdä, kun asiat osuvat yhteen tarkoituksenmukaisella tavalla odottamattakin. Vaikka ei aina ajattelisikaan sen enempää asioita, joita teemme, mutta pyydämme kuitenkin johdatusta tai edes jonkinlaista tarkoitusta niille, niin pieniäkin asioita tapahtuu tarkoituksenmukaisesti.

Voi käydä vaikkapa niin, että jollekin tulee aamulla mieleen Raamatunpaikka, jonka hän lukee. Paikka ei tunnu liittyvän mihinkään ja se voi jopa unohtua. Myöhemmin päivällä syntyykin keskustelu, jossa tuo Raamatunpaikka nousee taas mieleen. Tuo joku jakaa sen toiselle, ja toinen rohkaistuu suuresti. Koskaan ei tiedä, miten asiat loksahtavat paikoilleen.

Tehdään hyviä asioita, jotka yhtäkkiä vaan tulevat mieleen ja rohkaistaan toisia, vaikka ei vielä tiedettäisi sanojen tai tekojen tarkoitusta tai arvoa. Mitä siinä voi menettää!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Levosta käsin

Nykyään on niin kovin kiire. Suomeen muuttanut hollantilainen ystäväni väitti, että tulppaanimaassa on vieläkin hektisempää. Ei ole aikaa pysähtyä, kuunnella, olla läsnä. Välillä on tärkeä saada kasailla omia ajatuksiaan. Vielä tärkeämpää on muistaa viettää laatuaikaa Jumalan kanssa.

Useat kesäni ovat vierähtäneet vaativissa kesätöissä. Tänä kesänä päätin vain olla ja tehdä kaikkea mukavaa. Uskon, että se on omalla tavallaan sijoitus tulevaisuuteen. Kiireessä menee niin paljon asioita ohi.

Tänä vuonna konffassakin päätin vain olla. En ilmoittautunut talkoolaiseksi vaan kuuntelin kokouksia ja tietoiskuja, kiertelin lähetysteltassa, hengailin ystävien kanssa ja kaffittelin tuttujen asuntovaunuissa. On tärkeää palvella mutta myös vain olla, aikansa molemmille. Sain mitä etsin, fellowshippiä eli yhteyttä!

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kohtaa rukkanen.

Pian taas valkoiset teltat keräävät helluntaikansan yhteen. Yhteys tiivistyy muun muassa mission ympärille - yhden valtavan suuren kangaskaton alla hyörii muutaman päivän ajan suuri joukko Jumalan työrukkasia. Arkensa joku heistä viettää maailman toisella laidalla vähäosaisia auttaen, joku toinen modernissa mediastudiossa televisiolähetyksiä tekstittäen ja kolmas kotimaassa vankiloita tai kouluja kiertäen. Kerran kesässä he kokoontuvat yhteen riviin kertomaan työstään ja innostamaan muita mukaan.

Samanlaisia Jumalan työrukkasia hyörii muidenkin kangaskattojen alla ja liepeillä. Yhdellä on takana tiukka vuosi virkamiehenä, mutta nyt hän hymyillen heiluttelee käsiään ja ohjailee muita oikeaan suuntaan heidän matkatessaan kohti telttoja. Toinen on juuri lähettänyt luokallisen lapsia kesälomalle ja työrauhasta kiittäen keskittyy kuorimaan perunoita nälkäiselle telttakansalle. Kolmas antaa oman ammattitaitonsa käyttöön ja hoivailee juhlahumussa väsyneitä vanhuksia lepopisteellä. Neljäs hengähtää hetken maatöistään ja hymyilee kahvilan myyjänä.

Kangaskattojen alla ja liepeillä on hämmästyttävän paljon kokemusta, tietoa, taitoa ja ennen kaikkea palvelumieltä. Samoilla nurmikentillä kiertelee suuri joukko niitä, jotka eivät tiedä, ollako rukkanen vai saapas. Tullako vai mennä. Jatkaako vai pysähtyä. Taistellako vai luovuttaa.

Oletpa rukkanen, saapas tai kävelevä kysymysmerkki, pysähdy. Älä luovuttaaksesi, vaan kohdataksesi jonkun toisen. Jos olet ollut, mennyt ja tehnyt Isän askelissa - jaa kokemaasi. Kerro Jumalan suurista töistä, vala uskoa ja luottamusta Hänen suunnitelmaansa. Kanna vastuusi ja ole Kutsujasi arvoinen. Jos elät kysymysmerkkinä - uskalla kysyä ääneen. Kuuntele, opi ja löydä oma polkusi Hänen askelissaan. Näe Jumalan työ rukkasissaan. He voivat olla vastaus juuri sinun rukouksiisi.

* * *

Ja tiedätkö, et tarvitse välttämättä edes niitä valkoisia telttoja ja nurmikenttiä. Pysähdy kotikirkon kiviportaissa, matalassa aulassa, kahvipöydässä, penkkirivissä. Kohtaa, jaa ja kuuntele. Älä pimitä sitä hyvää, minkä olet Jumalalta saanut. Jumalan siunaus ei puolitu jaettaessa - se moninkertaistuu. Älä menetä toivoasi elämän kysymysten edessä. Jumalan vastaus tulee aina täsmätoimituksena: täydellisesti aikataulussa pysyen, oikeankokoisena pakettina ja suoraan sinun kohdallesi.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Se on nyt!

Kesä on lähenemässä ja joidenkin mielestä se on jo täällä. Pitkään minulla oli sellainen olo, että kesästä voi nauttia sitten, kun kesäloma alkaa, eivätkä työt enää paina. Viime viikonloppuna piknikillä ja rannalla lentopalloa pelatessa kuitenkin tajusin, että nyt on jo se aika, että saan nauttia kesästä ja yhdessäolosta. Kesä on kuitenkin lyhyt täälläpäin maapalloa ja siitä pitää ottaa kaikki irti!

Samalla lailla on elämässä. On hyvä muistaa, että me elämme juuri siinä hetkessä, ajassa ja paikassa, johon meidät on tarkoitettu juuri tällä oikealla hetkellä. Vaikka työpaikka olisi väliaikainen eikä edes sopiva tai opiskelupaikka tuntuisi väärältä tai elämästä puuttuisi pitkään odotettu ihminen, niin elämä on nyt.

Let’s live out our lives!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Fidan Eväät elämään -kampanja


Parisen viikkoa sitten seurakuntamme jalkautui Jyväskylän kävelykadulle ja kauppojen edustoille lipaskeräyksen muodossa. Ehkä myös sinä olit mukana?

Itse koin jo talvella poltetta osallistua kampanjaan. Miksi? Siksi, että se sopii juuri minun luonteelleni. Nautin kohdata, haastaa ja ehkä hieman provosoidakin ihmisiä. Toisaalta koin asian tärkeäksi ja luotan, että Fida tekee mitä lupaa. Kommenteista päätellen moni on menettänyt uskonsa köyhempien maiden auttamiseen.

Kauppakeskuksen tuulikaapissa seisoskellessani tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Monet olivat vihaisen oloisia ja tuskastuneita. Joku vaikutti omasta mielestään niin kovin tärkeältä. Melkein kaikilla oli mahdoton kiire. Onneksi oli paljon niitäkin jotka jaksoivat hymyillä ja kiinnostuneina kysellä mihin rahat oikeastaan olivat menossa. Jokunen halusi keskustella myös elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

Yllätyin siitä, ettei ulkonäon perusteella useinkaan voinut päätellä kuka lahjoittaa ja kuka ei. Juron ja isokokoisen miehen kasvot saattoivat levetä tarttuvaan hymyyn kontaktia otettaessa. Toki meillä jokaisella on erilaisia päiviä mutta ihmeellisellä tavalla pieni osa ohikulkijan sisimmästä paljastui siinä hetkessä.

Uskon ja tiedän, että tälläiset kampanjat ovat paljon enemmän kuin vain rahan keräämistä. Voin vain aavistella miten monella tavalla Jumala toimi kampanjan aikana. Lisäksi moni lapsi Bangladeshissa saa näkyvää toivoa elämään pääsemällä kouluun.

Se mitä jäin tällä kertaa kaipaamaan oli varttuneempi väki. Kerääjien keski-ikä jäi kovin nuoreksi.


Ehkä näemme kanssasi kun seurakunta seuraavan kerran tempaisee? :D

torstai 5. toukokuuta 2011

Uudelleen keksittyä toimivaa.

Tiedät kai ne perinteiset lähetyspiirit, joissa ikäneidot ja vanhat rouvat kutovat vikkelästi sukkia kirjavista langoistaan ja eläkesedät sorvaavat männystä koristeellisia pöytäkelloja. Tylsää, vanhanaikaista ja muutenkin ihan kulunut idea.

Muorit ja papat vanhenevat vuosi vuodelta. Sormien tahti hidastuu, näkö heikkenee, voimat vähenevät. Lapas- ja kukkapylvästuotanto jää yhä harvempien ja kumaraisempien hartioiden varaan. Väsymys painaa. Myyjäiseurojen kilinä hiljenee.

Lähetyskäsky on kuitenkin edelleen sama: Menkää. Mutta kuinka kukaan menee, jos ei ole euroja, jenejä, ruplia, shillinkejä...?

Samaan aikaan lehdet täyttyvät käsityövinkeistä, trendikkäin sisustus viimeistellään kotoisilla elementeillä, käsintehtyä arvostetaan ja vanhoja taitoja elvytetään. Nuoret tarttuvat sukkapuikkoihin ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien ja joku puuhastelee ilta-askareinaan näppärän puunkantotelineen. Parhaat ideat jaetaan blogeissa ja kuvat uusimmista tekeleistä julkaistaan yhteisöpalveluissa.

Uuden harrastuksen ympärille muodostuu vähitellen yhteisö, joka päättää kokoontua yhdessä askartelemaan. Näppärin kutoo lapaset yhdeltä istumalta, toinen saa samassa ajassa avustettuna luotua silmukat puikoille. Kaikilla on vapaus tehdä itse, omaan tahtiin, omannäköistä.

Muutaman kerran ringissä istuttuaan ja aherrettuaan, joku saa omat projektinsa valmiiksi ja miettii seuraavaa ideaa. Joululahjat on tehty ja jaettu, eikä rajatonta määrää villahuiveja tai halkotelineitä mahdu yhteen huusholliin. Tekisinkö sittenkin jotain jollekin toiselle, että ensi viikollakin saan syyn tulla mukaan tähän yhteyteen... Koskas ne seuraavat lähetysmyyjäiset ovatkaan?!

* * *

Niin vanhanaikaisesta ja kuluneesta ideasta tuleekin itse keksittynä uusi ja ajankohtainen. Ero sukupolvien välillä ei olekaan niin suuri. Ehkä se onkin se ihan sama yhteyden kokeminen ja jakamisen mahdollisuus, mikä veti muorit ja papat aikoinaan yhteisten kahvikuppien äärelle kutimineen ja puhdetöineen.

Ja se on ihan se sama Kutsuja, joka kutsuu eri ikäluokkia lähettämään. Kaikki omilla tavoillaan. Uusilla ja niillä vanhoilla, sittenkin yhä toimivilla.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa III

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Eräs keskitysleiriltä hengissä selvinnyt antaa vakuuttavan todistuksen sielunkykyjen ylivoimasta fyysisten rajoitusten paineessa: ”Seurasin tarkasti kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja kuvittelin pitäväni siitä luentoa yliopistoni kateederilta.” Paljon pienemmässä mittakaavassa samaa strategiaa noudattaen olen itse kokenut mielekkyyttä olosuhteissa, joissa juomaveden saanti oli joskus päivän kiperin kysymys, lämmin kylpy utopiaa ja turnipsipötkö lottovoitto. Ruumis tosin haikaili mukavuusvyöhykkeen tarjousten perään, mutta henki ja sielu ottivat siitä yliotteen muistuttamalla, että muuan mies meni halpaan yhden hernekeittoannoksen tähden, ja menetti esikoisoikeutensa. Emme voi saada kaikkea. Valintoja on tehtävä. Kukaan ei tee niitä puolestamme. Itse myös vastaamme valintojemme seurauksista.

Tästä löytyy aasinsilta outoon ilmiöön, jota kutsun elämäni mustaksi aukoksi. Valintojeni seurauksena monet normaaliin ihmiselämään kuuluvat merkkitapahtumat, kuten tyttären lakkiaiset, pojan häät, vanhempien kultahäät, isän hautajaiset ja useat muut sukulais- ja ystäväpiirin tärkeät tapahtumat luisuivat ohi ja valuivat yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Olosuhteiden vuoksi jäin niistä paitsi. Yritin toki vakuuttaa, että olen ”hengessä mukana.” Ääni sisälläni intti, että veisin ruumiinikin mielihyvin mukaan. Paikan päällä siellä kaukana totesivat, etten ollut läsnä. ”Hengessä mukanaoloni” ei heitä vakuuttanut. Nyt en löydä sellaista nappulaa, jota painamalla voisin loihtia uusintaesityksinä mustaan aukkoon uponneet ainutkertaiset tapahtumat elämänkokemusteni osaksi.

Yhteyden luominen eri taustoista lähtöisin olevien kesken on haastavaa, mutta onnistuessaan palkitsevaa. Ennakkoasenteet on viisainta unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on yhteistä. Kun olin synnyttämässä kuopustani Japanin Kiotossa, mieleeni on jäänyt seuraavat sanat: ”Tällä osastolla ei ole ateisteja. Täällä katsotaan yötä päivää luomisen ihmettä omin silmin.” Näin sanoi buddhalainen gynekologi. Toden totta, olimme kaikki äidit taustoista piittaamatta samalla elämänviivalla. Me emme ”tehneet lasta”. Me otimme vastaan lahjan, luojan mestariteoksen, elävän ihmislapsen.

Ihminen ja ihmisen perustarpeet ovat loppujen lopuksi melko samanlaiset lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta. Aikuisella tämän seikan sisäistäminen vaatii aikaa. Lapsilla se sujuu kadehdittavan luontevasti. He ovat terveellä tavalla värisokeita. Ryhmän keltainen lippis ulkomaalaispojan päässä tekee hänestä yhden heistä eikä ongelmaa synny.

Toisen kotimaani kesäöiden musikantin, kaskas-hyönteisen, sirityksen olen ominut paimentolaiselämäni teemasäveleksi. Mitättömän näköinen, vähän heinäsirkkaa kookkaampi hyönteinen yltää uskomattoman pitkään yhtäjaksoiseen siritykseen. Kuunnellessani sitä lähes hengästyn, samalla kun sisimpäni yhtyy riipaisevaan melodiaan. Ympäröivä pimeys vain lisää soittajan sinnikkyyttä. Yllättävintä on lyhyt, melankolinen loppuluritus.

Ihmiselämä on monessa mielessä vaeltamista. Paikoilleen jämähtämistä – niin henkistä kuin hengellistäkin – olen pelännyt enemmän kuin vaivalloista matkantekoa. Muistellessani tähänastista taivaltani en voi kuin sanoa, että varvassandaaleja on riittänyt, suoja helteeltä ja rajuilmalta ei ole pettänyt, omaa sauvaani vahvempi paimensauva on pitänyt minut kurssissa ja pikku tiukuni on houkutellut matkakumppaneita seurakseni. Janokin on yhä tallella.

Matka ei koskaan ole loputon. Käsikirjastani luen sanontoja ”riisuutuminen”, ”majan purkaminen”, ”telttavaarnojen irrottaminen”. Paimentolaiselle perin tuttua touhua. Nyt sanoihin on tarttunut uusia sävyjä. Peruuttamaton, lopullinen: viimeisen majan purkaminen tuskin on fanfaarin paikka. Paremminkin siihen vaiheeseen sopii kaskas-hyönteisen mollivoittoinen loppuluritus. Ruumiini palatkoon maahan, sinne mistä se on otettukin. Hullunrohkeaa luottamusta ei sekään voi minulta anastaa: varsinainen minäni jatkaa elämää iankaikkisuudessa. Tästä saan säihkyä loppuaskeliin, koska takuumiehenäni on se sama puuseppä.

Mitä toukka luulee maailmanlopuksi, sitä biologi kutsuu perhoseksi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa II

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Sisäinen kipuilu muistuttaa olemassaolollaan siitä, että meissä on muutakin kuin se, miltä näytämme. Fyysiset rajat on helppo havaita. Meistä kuusikymmentäkaksi prosenttiahan on silkkaa vettä ja loput ties mitä muuta ihmeellistä ainetta. Entä se jokin, joka ei suostu näyttäytymään filmillä eikä sovi koeputkeen? Sitä on mahdoton ottaa hyppysiinsä tutkittavaksi. Kun vielä ihmisen henki ja sielu elävät symbioosissa keskenään niin, että niiden välisen rajan vetäminen on yhtä mahdotonta kuin viivan piirtäminen veteen.

Päiväkodissa viisivuotiaan määritelmä oli selkeä: ”Ruumis on se, mikä on ihmisen ympärillä.” Aikuinen saattaa hymähtää noin yksinkertaiselle selitykselle. Lapsi vain sanoo, minkä tajuaa todeksi. Ei kaikki ole tässä, sisälläni on se varsinainen minä.

Yhdyn tuon lapsen ajatukseen. Asun tässä ruumiissa tämän vaelluksen ajan. En pidä ruumistani vihollisena enkä halua päästä siitä pikimmiten eroon, vaikka törmään sellaisiinkin ajatuksiin joidenkin matkalaisten parissa. Pitäydyn esimerkkiin, jonka löydän Jeesuksessa, hänessä, joka ei ole minulle vain teinitytön ihastus, vaan jatkuvan ihailuni, kunnioitukseni ja rakkauteni kohde. ”Ruumiin sinä minulle valmistit” on kiitollinen toteamus hyvän lahjan vastaanottamisesta. Tällä asenteella hän vaelsi maanpäällisen elämänsä lyhyet vuodet unohtamatta ruumiinvoimien roolia tehtävän täyttämisessä. Hän ei juossut eikä hätiköinyt. Hän eteni tyynesti välittämättä vastustajiensa estelyistä enempää kuin ystäviensä hoputteluistakaan.

Ihailtava asenne, jota seuraten voisimme välttyä tuhannelta turhalta huolelta ja jopa loppuunpalamiselta, josta on tullut varsinainen kansantauti. Hänkin väsyi joskus. Tämä tietoisuus on antanut lohtua oman kestokykyni hipoessa äärirajoja.

Iloinen ja vapautunut ilmapiiri, mikä vallitsi hänen juhliessaan ihmisveljiensä ja -sisartensa kanssa, oli suorastaan kadehdittava. Turha kankeus ja teennäisyys ei niitä juhlia vaivannut. Ei ihme, että moni seurasi nurjalla silmällä moista menoa; saipa hän halventavaa nimittelyäkin osakseen.

Omalla vaelluksellani ateriayhteys ystävien – yhden tai useamman – kanssa on parhaimmillaan kuin virkistävä keidashetki arkisen elämänmenon lomassa. Kyse ei ole ainoastaan pelkästä ruumiin ravitsemisesta. Samaa leipää syödessämme jaamme itsestämme jotakin toisille. Kanavia aukeaa pinnallista jutustelua syvemmälle kanssakäymiselle. Tiukuni helähdys saattaa tavoittaa samalla aaltopituudella liikkuvan sielunveljen tai -sisaren. Kohtaaminen poikii jatkuvaa yhteyden jakamista ja pitää elämän eloisana.

Idän vanhan tavan mukaan isäntä itse maistaa ensimmäisenä tarjottavaa ruokaa, ettei kenenkään tarvitse epäillä sitä myrkylliseksi. Juutalaisuudessa taas on sopimatonta syödä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa välit eivät ole kunnossa. Tätä taustaa vasten Jeesuksen asettaman aterian merkitys on ainutlaatuinen. Minulle se ei ole ainoastaan muistoateria, vaikka kyllä sitäkin. Ennen kaikkea se on aistein koettavaa yhteyttä häneen ja hänen seuraajiinsa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa I

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Vaeltajan niukat varusteet kotini seinällä muistuttavat paimentolaiselämän välttämättömyyksistä: punottu leveälierinen hattu, vaeltajan sauva, varvassandaalit ja pikkuinen tiuku. Idässä muinoin matkan pituus laskettiin siitä, montako sandaaliparia kului puhki matkan aikana. Olkihattu antoi suojaa auringon paahteelta ja sateelta. Sauva tuki askeleita vaikeakulkuisella polulla. Tiuku toimi varoitussignaalina pedoille ja myös viestinä mahdollisille toisille vaeltajille: et ole yksin, muitakin on samalla matkalla.

Lentomatka tekee väkivaltaa ihmisen kolminaisuudelle. Sielu ei suostu tulemaan mukaan, kun jalat yli kymmenen tunnin lennon jälkeen jo astelevat toisella puolella maapalloa. Sitä vastoin hidas, toista kuukautta kestävä merimatka halki rannattomien ulapoiden ja läpi kapean kanaalin eri hajuisissa satamissa poikkeamisineen pitää ihmisen reaaliajassa kiinni. Tosin myrskyisenä yönä hytin pimeydessä ensikertalaisen saattaa vallata Kolumbuksen miesten alkeellinen kauhuskenaario: pannukakun reunalta luiskahdus tyhjyyteen.

Epävarmuuden sietokyky ja edes jossakin määrin pelon voittaminen on tarpeen jos paneutuu pintaa syvemmin pohtimaan ihmisenä olemista, oman tien etsimistä, ja vielä yrittää toteuttaa niitä suuntaviivoja, jotka tajuaa itselleen arvokkaiksi.

Olen tarvinnut aimo annoksen rohkeutta pyrkiessäni tutustumaan lähemmin maailmankaikkeuden merkittävimpään puuseppään. Oli hylättävä jähmettyneet mielikuvat, revittävä auki museon vitriinit, hengitettävä uutta, raikasta ilmaa. Sielu varpaisilleen nousten oli kurottauduttava näkymätöntä kohti, tavoiteltava tavoittamatonta, hyväksyttävä sammumaton kipu. Siitä en ole halunnutkaan parantua, koska kivuntajun kadottaminen olisi kohtalokasta.

Kiiltokuvamainen, aneeminen kuva Jeesuksesta on täydellinen vastakohta sille lihaksi tulleelle ulkoilmaihmiselle, jollaisena hän tulee vastaan evankeliumeissa. Pitkät vuodet puusepänverstaassa, patikointi pölyisillä teillä ja yöpyminen usein luonnon armoilla muovasivat hänestä persoonan, joka vangitsi ihmisten mielenkiinnon. Kädet olivat jäntevät, niissä näkyi työn jälkiä – puusepän kädet eivät voi olla kuin posliininukella. Kuitenkin nuo kädet ylsivät sellaiseen lempeään kosketukseen, että pahan oli pakko poistua, aran ihmisen avautua kuin kukkasen auringon hyväilylle.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta!

Joskus asiat vaan eivät mene niinkuin on odottanut tai suunnitellut. Ja tylsäähän se olisi jos tiedettäisiin kaikki etukäteen. Mutta harmittavaa on jos niitä pettymyksiä tulee toinen toisensa jälkeen. Ei saada sitä työpaikkaa mitä haettiin, tulee sairaus joka pidättelee, ei pääse paikkoihin joihin odotti pääsevänsä... Lista voisi olla vaikka kuinka pitkä. Mutta onneks kaiken keskellä on yks muuttumaton tekijä.

Uncreated One,
You have no end and no beginning...


Yesterday, today and forever,
You are the same, You never change.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Eräs kävelyretki

Astumme ulos pimeään, raikkaan syysilman sijaan vastaamme tulvahtaa tropiikin kuuma kosteus. Korviimme kantautuu sammakoiden kurnutus ja torikauppiaiden huudot. Kävelemme katua eteenpäin autojen ja mopojen pakokaasujen saadessa ilman väreilemään. Jostain tulvahtaa tuoksu pannulla paistuvasta phad thaista. Mopotaksit houkuttelevat meitä kyytiinsä ja myös ohiajava taksikuski töräyttää äänitorveaan vapaan kyydin merkiksi. On tavallinen arki-ilta Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa.

Kävellessämme kotikatuamme pitkin katselemme ihmisiä. Talonsa edustalla keski-ikäinen mies paukuttelee kiinanpommeja karkottaakseen pahat henget edes vähän kauemmaksi kodistaan. Kadun toisella puolella käydään kauppaa tuoreista hedelmistä ja vaihdetaan kuulumisia. Saavuttuamme supermarketin nurkalle ohitamme buddha-alttarin, jonka eteen on tuotu useita avattuja Fanta-pulloja pilleineen ja ripusteltu seteleitä lahjaksi hengille. Vähän väliä korviimme kantautuu meille jo niin tuttu sana ”falang”, joka viimeistään saa meidät jälleen kerran muistamaan erilaisuutemme.

Niin…Olemmehan me erilaisia. Vai olemmeko? Meillä on vaaleampi iho kuin heillä. Puhumme eri kieltä ja olemme tottuneet erilaiseen ruokaan. Elämäntyylimme ovat muovautuneet aikojen saatossa erilaisiksi. Valtauskonto on eri. Lyhyesti sanottuna, kulttuurimme ovat huomattavan erilaiset.

Tällä kävelyretkellä, kulkiessamme erilaisina vieraan kulttuurin keskellä, näemme yhtäkkiä pintaa syvemmälle. Näemme hymyjen ja katseiden taakse. Näemme erilaisen kulttuurin ja elämäntyylin taakse. Tilatessamme sticky-riisiä ja paistettua kanaa tutulta kokilta ja päivittäessämme menneiden päivien merkittävimmät jalkapallotulokset paikallisen Real Madrid -fanin kanssa huomaamme, kuinka samanlaisia olemmekaan. Näemme ihmisiä, joilla on samat tarpeet kuin meilläkin. Ihmisiä, joilla on unelmia ja haaveita, kuten meilläkin. Ihmisiä, jotka kaipaavat meidän tavoin elävää Jumalaa elämäänsä.

Ihmisen tapa jäsentää maailmaa on tehdä erotteluja. Määritämme liian usein toisiamme pinnallisten seikkojen ja erilaisuuksien mukaan. Pienet erot voittavat suuret samankaltaisuudet. Voisimmeko opetella näkemään syvemmälle? Ohi erilaisuuden, johon niin usein takerrumme, ohi omien asenteidemme, jotka estävät meitä kohtelemasta lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Voisimmeko oppia näkemään jokaisen ihmisen arvokkaana, Jumalan luomana ja ainutlaatuisena yksilönä? Näkemään läpi ulkoisen kuoren sydämeen, joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Rakkautta ja hyväksyntää, jonka vain Jeesus voi antaa.

Suuntaamme askeleemme jälleen kohti kotia. Kävellessämme huokaamme kiitoksen Taivaan Isälle siitä, että saimme nähdä pienen palan elämää taivaallisesta näkökulmasta. Tällaisia kävelyretkiä haluamme kokea lisää.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Vajavainen ihminen, täydellinen Jumala

”Niin tavoitelkaamme siis sitä, mikä edistää rauhaa ja keskinäistä rakentumistamme.”

Room. 14:19


Välillä huolestun meidän uskovaisten keskinäisestä vääntämisestä ja säätämisestä. Seurakunnissa on aina ongelmia. Täydellistä porukkaa ei olekaan ja tosiasia on, että jokainen seurakunta rajoittaa Jumalan toimintaa enemmän tai vähemmän. En usko että Jumalaan voi koskaan pettyä mutta meihin ihmisiin toki sitäkin enemmän. Pelastunut ihminen saa kokea osakseen suurta armoa. Meidänkin tehtävämme on osoittaa tuota samaa armollisuuttaa toisiamme kohtaan olosuhteista ja tilanteista riippumatta ja henkilöön katsomatta. Käytännössä tämä on sitä lähimmäisen rakastamista. Näin säilytämme yhteyden ja keskitymme olennaiseen.

On huolestuttavaa jos suuntaamme rajalliset resurssimme liiaksi kehällisiin asioihin. Kehälliset asiat ikävystyttävät ja vievät huomiomme pois olennaisesta. Tämä kaikki on pois sekä meiltä itseltämme että ennen kaikkea heiltä, jotka eivät Jeesusta vielä tunne. Toisaalta on hienoa, että Jumala kykenee käyttämään meitä keskeneräisiä, sinua ja minua, täydellisen suunnitelmansa toteuttamiseen. Voimia ja siunausta jokaisen kevääseen!