keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Lähetyskutsua etsimässä

Miten lähetysnäky määritellään?
Täytyykö kaikilla ylipäätään olla lähetysnäky? 
Voiko lähetystyöhön lähteä ilman näkyä tietystä kansasta tai maasta?

Entä jos lähetyskutsua ei olekaan? Onko se väärin?
Entä jos on lähetysnäky, mutta se ei toteudukaan?
Pysyykö kutsu samana koko elämän vai voiko se muuttua? 
Voiko olla väärä näky?

Mikä on mun näky?

Oon pohtinut mm. näitä lähetysnäkyyn ja -kutsuun liittyviä 
kysymyksiä tosi paljon viime päivinä.
Sille, joka osaa vastata tyhjentävästi noihin kysymyksiin, 
voin luvata tarjoavani jätskit ens kesänä kun palataan Suomeen.
Tai vaikka kakskin jätskiä ;) 
Mä en oo vastauksia vielä löytänyt, monien kysymysten kohdalla
en oo vielä lähelläkään. 

Parasta siis jatkaa kyselemistä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Sittenkin oikeassa paikassa

Välillä uudessa maassa asuminen turhauttaa.
En osaa kieltä, en tunne ihmisiä.
Koska en ymmärrä kieltä, on hankalaa tutustua ihmisiin.
Koska en tunne ihmisiä, on hidasta oppia kieltä.

Välillä tuntuu, että Suomessa kaikki olisi paljon helpompaa.
Osaisin kieltä, ystävätkin on valmiina.
Ymmärtäisin edes, mitä kassaneiti sanoo.
Onko meistä edes mitään hyötyä täällä?
Kaksi kielitaidotonta, arkea opettelemassa.

Mutta, sitten on ne hetket.
Kun sunnuntaijumalanpalveluksessa
kolmen vieraan laulun jälkeen tuleekin se yksi tuttu laulu,
jonka sanat osaan jo ulkoa ja melkein takaperin.
Kun osaankin sanoa serbiaksi muutakin kuin "minun nimeni on"
(vaikka se jotain muuta olisikin "olen väsynyt"...).
Kun saan uuden ystävän.

Niissä hetkissä sen ymmärtää;
tätä on olla oikeassa paikassa.

Lue lisää arjen opettelusta: www.reissuilla.blogspot.com

maanantai 26. elokuuta 2013

Yhteyden aineksia

Tänään oltiin seurakunnassa vasta toista kertaa, mutta olo siellä tuntuu jo nyt tosi kotoisalta. Lieneekö asiaan osuutta sillä, että seurakunta täällä koostuu noin kahdenkymmenen hengen pienestä, mutta sitäkin tiiviimmästä yhteisöstä? Ehkä juuri pienen kokonsa takia seurakunta ottaa lämpimästi vastaan jokaisen uuden tulijan ja on lähestulkoon mahdotonta, että joku voisi vain livahtaa takapenkkiin ja jäädä huomiotta. Varsinkin, kun penkkirivejä on tasan kolme ;)

Eikä asiaa pahentanut sekään, että virallisen jumalanpalvelusosuuden päätyttyä tilaisuus ei suinkaan ollut vielä ohi. Paikalla oli vierailemassa vajaan 30 hengen ryhmä Englannista, ja jumalanpalveluksen jälkeen jäimme keskukselle syömään ja tutustumaan toisiimme. 

Kaikkein parasta tässä päivässä olikin yhteys; kenelläkään ei ollut kiire pois kun kello löi puoli yksi, ja kaikilla oli aikaa jäädä juttelemaan ja viettämään aikaa keskukselle. Mitä siitä, vaikka kokousreissu venyy lähemmäs viisituntiseksi ;) Jotain tällaista kiireetöntä yhteyttä kaipaan Suomeenkin. Miksi meillä on aina niin kiire kotiin?

Voit lukea lisää vuodestamme Bosniassa osoitteesta www.reissuilla.blogspot.com.