keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa III

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Eräs keskitysleiriltä hengissä selvinnyt antaa vakuuttavan todistuksen sielunkykyjen ylivoimasta fyysisten rajoitusten paineessa: ”Seurasin tarkasti kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja kuvittelin pitäväni siitä luentoa yliopistoni kateederilta.” Paljon pienemmässä mittakaavassa samaa strategiaa noudattaen olen itse kokenut mielekkyyttä olosuhteissa, joissa juomaveden saanti oli joskus päivän kiperin kysymys, lämmin kylpy utopiaa ja turnipsipötkö lottovoitto. Ruumis tosin haikaili mukavuusvyöhykkeen tarjousten perään, mutta henki ja sielu ottivat siitä yliotteen muistuttamalla, että muuan mies meni halpaan yhden hernekeittoannoksen tähden, ja menetti esikoisoikeutensa. Emme voi saada kaikkea. Valintoja on tehtävä. Kukaan ei tee niitä puolestamme. Itse myös vastaamme valintojemme seurauksista.

Tästä löytyy aasinsilta outoon ilmiöön, jota kutsun elämäni mustaksi aukoksi. Valintojeni seurauksena monet normaaliin ihmiselämään kuuluvat merkkitapahtumat, kuten tyttären lakkiaiset, pojan häät, vanhempien kultahäät, isän hautajaiset ja useat muut sukulais- ja ystäväpiirin tärkeät tapahtumat luisuivat ohi ja valuivat yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Olosuhteiden vuoksi jäin niistä paitsi. Yritin toki vakuuttaa, että olen ”hengessä mukana.” Ääni sisälläni intti, että veisin ruumiinikin mielihyvin mukaan. Paikan päällä siellä kaukana totesivat, etten ollut läsnä. ”Hengessä mukanaoloni” ei heitä vakuuttanut. Nyt en löydä sellaista nappulaa, jota painamalla voisin loihtia uusintaesityksinä mustaan aukkoon uponneet ainutkertaiset tapahtumat elämänkokemusteni osaksi.

Yhteyden luominen eri taustoista lähtöisin olevien kesken on haastavaa, mutta onnistuessaan palkitsevaa. Ennakkoasenteet on viisainta unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on yhteistä. Kun olin synnyttämässä kuopustani Japanin Kiotossa, mieleeni on jäänyt seuraavat sanat: ”Tällä osastolla ei ole ateisteja. Täällä katsotaan yötä päivää luomisen ihmettä omin silmin.” Näin sanoi buddhalainen gynekologi. Toden totta, olimme kaikki äidit taustoista piittaamatta samalla elämänviivalla. Me emme ”tehneet lasta”. Me otimme vastaan lahjan, luojan mestariteoksen, elävän ihmislapsen.

Ihminen ja ihmisen perustarpeet ovat loppujen lopuksi melko samanlaiset lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta. Aikuisella tämän seikan sisäistäminen vaatii aikaa. Lapsilla se sujuu kadehdittavan luontevasti. He ovat terveellä tavalla värisokeita. Ryhmän keltainen lippis ulkomaalaispojan päässä tekee hänestä yhden heistä eikä ongelmaa synny.

Toisen kotimaani kesäöiden musikantin, kaskas-hyönteisen, sirityksen olen ominut paimentolaiselämäni teemasäveleksi. Mitättömän näköinen, vähän heinäsirkkaa kookkaampi hyönteinen yltää uskomattoman pitkään yhtäjaksoiseen siritykseen. Kuunnellessani sitä lähes hengästyn, samalla kun sisimpäni yhtyy riipaisevaan melodiaan. Ympäröivä pimeys vain lisää soittajan sinnikkyyttä. Yllättävintä on lyhyt, melankolinen loppuluritus.

Ihmiselämä on monessa mielessä vaeltamista. Paikoilleen jämähtämistä – niin henkistä kuin hengellistäkin – olen pelännyt enemmän kuin vaivalloista matkantekoa. Muistellessani tähänastista taivaltani en voi kuin sanoa, että varvassandaaleja on riittänyt, suoja helteeltä ja rajuilmalta ei ole pettänyt, omaa sauvaani vahvempi paimensauva on pitänyt minut kurssissa ja pikku tiukuni on houkutellut matkakumppaneita seurakseni. Janokin on yhä tallella.

Matka ei koskaan ole loputon. Käsikirjastani luen sanontoja ”riisuutuminen”, ”majan purkaminen”, ”telttavaarnojen irrottaminen”. Paimentolaiselle perin tuttua touhua. Nyt sanoihin on tarttunut uusia sävyjä. Peruuttamaton, lopullinen: viimeisen majan purkaminen tuskin on fanfaarin paikka. Paremminkin siihen vaiheeseen sopii kaskas-hyönteisen mollivoittoinen loppuluritus. Ruumiini palatkoon maahan, sinne mistä se on otettukin. Hullunrohkeaa luottamusta ei sekään voi minulta anastaa: varsinainen minäni jatkaa elämää iankaikkisuudessa. Tästä saan säihkyä loppuaskeliin, koska takuumiehenäni on se sama puuseppä.

Mitä toukka luulee maailmanlopuksi, sitä biologi kutsuu perhoseksi.

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa II

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Sisäinen kipuilu muistuttaa olemassaolollaan siitä, että meissä on muutakin kuin se, miltä näytämme. Fyysiset rajat on helppo havaita. Meistä kuusikymmentäkaksi prosenttiahan on silkkaa vettä ja loput ties mitä muuta ihmeellistä ainetta. Entä se jokin, joka ei suostu näyttäytymään filmillä eikä sovi koeputkeen? Sitä on mahdoton ottaa hyppysiinsä tutkittavaksi. Kun vielä ihmisen henki ja sielu elävät symbioosissa keskenään niin, että niiden välisen rajan vetäminen on yhtä mahdotonta kuin viivan piirtäminen veteen.

Päiväkodissa viisivuotiaan määritelmä oli selkeä: ”Ruumis on se, mikä on ihmisen ympärillä.” Aikuinen saattaa hymähtää noin yksinkertaiselle selitykselle. Lapsi vain sanoo, minkä tajuaa todeksi. Ei kaikki ole tässä, sisälläni on se varsinainen minä.

Yhdyn tuon lapsen ajatukseen. Asun tässä ruumiissa tämän vaelluksen ajan. En pidä ruumistani vihollisena enkä halua päästä siitä pikimmiten eroon, vaikka törmään sellaisiinkin ajatuksiin joidenkin matkalaisten parissa. Pitäydyn esimerkkiin, jonka löydän Jeesuksessa, hänessä, joka ei ole minulle vain teinitytön ihastus, vaan jatkuvan ihailuni, kunnioitukseni ja rakkauteni kohde. ”Ruumiin sinä minulle valmistit” on kiitollinen toteamus hyvän lahjan vastaanottamisesta. Tällä asenteella hän vaelsi maanpäällisen elämänsä lyhyet vuodet unohtamatta ruumiinvoimien roolia tehtävän täyttämisessä. Hän ei juossut eikä hätiköinyt. Hän eteni tyynesti välittämättä vastustajiensa estelyistä enempää kuin ystäviensä hoputteluistakaan.

Ihailtava asenne, jota seuraten voisimme välttyä tuhannelta turhalta huolelta ja jopa loppuunpalamiselta, josta on tullut varsinainen kansantauti. Hänkin väsyi joskus. Tämä tietoisuus on antanut lohtua oman kestokykyni hipoessa äärirajoja.

Iloinen ja vapautunut ilmapiiri, mikä vallitsi hänen juhliessaan ihmisveljiensä ja -sisartensa kanssa, oli suorastaan kadehdittava. Turha kankeus ja teennäisyys ei niitä juhlia vaivannut. Ei ihme, että moni seurasi nurjalla silmällä moista menoa; saipa hän halventavaa nimittelyäkin osakseen.

Omalla vaelluksellani ateriayhteys ystävien – yhden tai useamman – kanssa on parhaimmillaan kuin virkistävä keidashetki arkisen elämänmenon lomassa. Kyse ei ole ainoastaan pelkästä ruumiin ravitsemisesta. Samaa leipää syödessämme jaamme itsestämme jotakin toisille. Kanavia aukeaa pinnallista jutustelua syvemmälle kanssakäymiselle. Tiukuni helähdys saattaa tavoittaa samalla aaltopituudella liikkuvan sielunveljen tai -sisaren. Kohtaaminen poikii jatkuvaa yhteyden jakamista ja pitää elämän eloisana.

Idän vanhan tavan mukaan isäntä itse maistaa ensimmäisenä tarjottavaa ruokaa, ettei kenenkään tarvitse epäillä sitä myrkylliseksi. Juutalaisuudessa taas on sopimatonta syödä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa välit eivät ole kunnossa. Tätä taustaa vasten Jeesuksen asettaman aterian merkitys on ainutlaatuinen. Minulle se ei ole ainoastaan muistoateria, vaikka kyllä sitäkin. Ennen kaikkea se on aistein koettavaa yhteyttä häneen ja hänen seuraajiinsa.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa I

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Vaeltajan niukat varusteet kotini seinällä muistuttavat paimentolaiselämän välttämättömyyksistä: punottu leveälierinen hattu, vaeltajan sauva, varvassandaalit ja pikkuinen tiuku. Idässä muinoin matkan pituus laskettiin siitä, montako sandaaliparia kului puhki matkan aikana. Olkihattu antoi suojaa auringon paahteelta ja sateelta. Sauva tuki askeleita vaikeakulkuisella polulla. Tiuku toimi varoitussignaalina pedoille ja myös viestinä mahdollisille toisille vaeltajille: et ole yksin, muitakin on samalla matkalla.

Lentomatka tekee väkivaltaa ihmisen kolminaisuudelle. Sielu ei suostu tulemaan mukaan, kun jalat yli kymmenen tunnin lennon jälkeen jo astelevat toisella puolella maapalloa. Sitä vastoin hidas, toista kuukautta kestävä merimatka halki rannattomien ulapoiden ja läpi kapean kanaalin eri hajuisissa satamissa poikkeamisineen pitää ihmisen reaaliajassa kiinni. Tosin myrskyisenä yönä hytin pimeydessä ensikertalaisen saattaa vallata Kolumbuksen miesten alkeellinen kauhuskenaario: pannukakun reunalta luiskahdus tyhjyyteen.

Epävarmuuden sietokyky ja edes jossakin määrin pelon voittaminen on tarpeen jos paneutuu pintaa syvemmin pohtimaan ihmisenä olemista, oman tien etsimistä, ja vielä yrittää toteuttaa niitä suuntaviivoja, jotka tajuaa itselleen arvokkaiksi.

Olen tarvinnut aimo annoksen rohkeutta pyrkiessäni tutustumaan lähemmin maailmankaikkeuden merkittävimpään puuseppään. Oli hylättävä jähmettyneet mielikuvat, revittävä auki museon vitriinit, hengitettävä uutta, raikasta ilmaa. Sielu varpaisilleen nousten oli kurottauduttava näkymätöntä kohti, tavoiteltava tavoittamatonta, hyväksyttävä sammumaton kipu. Siitä en ole halunnutkaan parantua, koska kivuntajun kadottaminen olisi kohtalokasta.

Kiiltokuvamainen, aneeminen kuva Jeesuksesta on täydellinen vastakohta sille lihaksi tulleelle ulkoilmaihmiselle, jollaisena hän tulee vastaan evankeliumeissa. Pitkät vuodet puusepänverstaassa, patikointi pölyisillä teillä ja yöpyminen usein luonnon armoilla muovasivat hänestä persoonan, joka vangitsi ihmisten mielenkiinnon. Kädet olivat jäntevät, niissä näkyi työn jälkiä – puusepän kädet eivät voi olla kuin posliininukella. Kuitenkin nuo kädet ylsivät sellaiseen lempeään kosketukseen, että pahan oli pakko poistua, aran ihmisen avautua kuin kukkasen auringon hyväilylle.