Eräs keskitysleiriltä hengissä selvinnyt antaa vakuuttavan todistuksen sielunkykyjen ylivoimasta fyysisten rajoitusten paineessa: ”Seurasin tarkasti kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja kuvittelin pitäväni siitä luentoa yliopistoni kateederilta.” Paljon pienemmässä mittakaavassa samaa strategiaa noudattaen olen itse kokenut mielekkyyttä olosuhteissa, joissa juomaveden saanti oli joskus päivän kiperin kysymys, lämmin kylpy utopiaa ja turnipsipötkö lottovoitto. Ruumis tosin haikaili mukavuusvyöhykkeen tarjousten perään, mutta henki ja sielu ottivat siitä yliotteen muistuttamalla, että muuan mies meni halpaan yhden hernekeittoannoksen tähden, ja menetti esikoisoikeutensa. Emme voi saada kaikkea. Valintoja on tehtävä. Kukaan ei tee niitä puolestamme. Itse myös vastaamme valintojemme seurauksista.
Tästä löytyy aasinsilta outoon ilmiöön, jota kutsun elämäni mustaksi aukoksi. Valintojeni seurauksena monet normaaliin ihmiselämään kuuluvat merkkitapahtumat, kuten tyttären lakkiaiset, pojan häät, vanhempien kultahäät, isän hautajaiset ja useat muut sukulais- ja ystäväpiirin tärkeät tapahtumat luisuivat ohi ja valuivat yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Olosuhteiden vuoksi jäin niistä paitsi. Yritin toki vakuuttaa, että olen ”hengessä mukana.” Ääni sisälläni intti, että veisin ruumiinikin mielihyvin mukaan. Paikan päällä siellä kaukana totesivat, etten ollut läsnä. ”Hengessä mukanaoloni” ei heitä vakuuttanut. Nyt en löydä sellaista nappulaa, jota painamalla voisin loihtia uusintaesityksinä mustaan aukkoon uponneet ainutkertaiset tapahtumat elämänkokemusteni osaksi.
Yhteyden luominen eri taustoista lähtöisin olevien kesken on haastavaa, mutta onnistuessaan palkitsevaa. Ennakkoasenteet on viisainta unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on yhteistä. Kun olin synnyttämässä kuopustani Japanin Kiotossa, mieleeni on jäänyt seuraavat sanat: ”Tällä osastolla ei ole ateisteja. Täällä katsotaan yötä päivää luomisen ihmettä omin silmin.” Näin sanoi buddhalainen gynekologi. Toden totta, olimme kaikki äidit taustoista piittaamatta samalla elämänviivalla. Me emme ”tehneet lasta”. Me otimme vastaan lahjan, luojan mestariteoksen, elävän ihmislapsen.
Ihminen ja ihmisen perustarpeet ovat loppujen lopuksi melko samanlaiset lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta. Aikuisella tämän seikan sisäistäminen vaatii aikaa. Lapsilla se sujuu kadehdittavan luontevasti. He ovat terveellä tavalla värisokeita. Ryhmän keltainen lippis ulkomaalaispojan päässä tekee hänestä yhden heistä eikä ongelmaa synny.
Toisen kotimaani kesäöiden musikantin, kaskas-hyönteisen, sirityksen olen ominut paimentolaiselämäni teemasäveleksi. Mitättömän näköinen, vähän heinäsirkkaa kookkaampi hyönteinen yltää uskomattoman pitkään yhtäjaksoiseen siritykseen. Kuunnellessani sitä lähes hengästyn, samalla kun sisimpäni yhtyy riipaisevaan melodiaan. Ympäröivä pimeys vain lisää soittajan sinnikkyyttä. Yllättävintä on lyhyt, melankolinen loppuluritus.
Ihmiselämä on monessa mielessä vaeltamista. Paikoilleen jämähtämistä – niin henkistä kuin hengellistäkin – olen pelännyt enemmän kuin vaivalloista matkantekoa. Muistellessani tähänastista taivaltani en voi kuin sanoa, että varvassandaaleja on riittänyt, suoja helteeltä ja rajuilmalta ei ole pettänyt, omaa sauvaani vahvempi paimensauva on pitänyt minut kurssissa ja pikku tiukuni on houkutellut matkakumppaneita seurakseni. Janokin on yhä tallella.
Matka ei koskaan ole loputon. Käsikirjastani luen sanontoja ”riisuutuminen”, ”majan purkaminen”, ”telttavaarnojen irrottaminen”. Paimentolaiselle perin tuttua touhua. Nyt sanoihin on tarttunut uusia sävyjä. Peruuttamaton, lopullinen: viimeisen majan purkaminen tuskin on fanfaarin paikka. Paremminkin siihen vaiheeseen sopii kaskas-hyönteisen mollivoittoinen loppuluritus. Ruumiini palatkoon maahan, sinne mistä se on otettukin. Hullunrohkeaa luottamusta ei sekään voi minulta anastaa: varsinainen minäni jatkaa elämää iankaikkisuudessa. Tästä saan säihkyä loppuaskeliin, koska takuumiehenäni on se sama puuseppä.
Mitä toukka luulee maailmanlopuksi, sitä biologi kutsuu perhoseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti