sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa I

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Vaeltajan niukat varusteet kotini seinällä muistuttavat paimentolaiselämän välttämättömyyksistä: punottu leveälierinen hattu, vaeltajan sauva, varvassandaalit ja pikkuinen tiuku. Idässä muinoin matkan pituus laskettiin siitä, montako sandaaliparia kului puhki matkan aikana. Olkihattu antoi suojaa auringon paahteelta ja sateelta. Sauva tuki askeleita vaikeakulkuisella polulla. Tiuku toimi varoitussignaalina pedoille ja myös viestinä mahdollisille toisille vaeltajille: et ole yksin, muitakin on samalla matkalla.

Lentomatka tekee väkivaltaa ihmisen kolminaisuudelle. Sielu ei suostu tulemaan mukaan, kun jalat yli kymmenen tunnin lennon jälkeen jo astelevat toisella puolella maapalloa. Sitä vastoin hidas, toista kuukautta kestävä merimatka halki rannattomien ulapoiden ja läpi kapean kanaalin eri hajuisissa satamissa poikkeamisineen pitää ihmisen reaaliajassa kiinni. Tosin myrskyisenä yönä hytin pimeydessä ensikertalaisen saattaa vallata Kolumbuksen miesten alkeellinen kauhuskenaario: pannukakun reunalta luiskahdus tyhjyyteen.

Epävarmuuden sietokyky ja edes jossakin määrin pelon voittaminen on tarpeen jos paneutuu pintaa syvemmin pohtimaan ihmisenä olemista, oman tien etsimistä, ja vielä yrittää toteuttaa niitä suuntaviivoja, jotka tajuaa itselleen arvokkaiksi.

Olen tarvinnut aimo annoksen rohkeutta pyrkiessäni tutustumaan lähemmin maailmankaikkeuden merkittävimpään puuseppään. Oli hylättävä jähmettyneet mielikuvat, revittävä auki museon vitriinit, hengitettävä uutta, raikasta ilmaa. Sielu varpaisilleen nousten oli kurottauduttava näkymätöntä kohti, tavoiteltava tavoittamatonta, hyväksyttävä sammumaton kipu. Siitä en ole halunnutkaan parantua, koska kivuntajun kadottaminen olisi kohtalokasta.

Kiiltokuvamainen, aneeminen kuva Jeesuksesta on täydellinen vastakohta sille lihaksi tulleelle ulkoilmaihmiselle, jollaisena hän tulee vastaan evankeliumeissa. Pitkät vuodet puusepänverstaassa, patikointi pölyisillä teillä ja yöpyminen usein luonnon armoilla muovasivat hänestä persoonan, joka vangitsi ihmisten mielenkiinnon. Kädet olivat jäntevät, niissä näkyi työn jälkiä – puusepän kädet eivät voi olla kuin posliininukella. Kuitenkin nuo kädet ylsivät sellaiseen lempeään kosketukseen, että pahan oli pakko poistua, aran ihmisen avautua kuin kukkasen auringon hyväilylle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti