sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Fidan Eväät elämään -kampanja


Parisen viikkoa sitten seurakuntamme jalkautui Jyväskylän kävelykadulle ja kauppojen edustoille lipaskeräyksen muodossa. Ehkä myös sinä olit mukana?

Itse koin jo talvella poltetta osallistua kampanjaan. Miksi? Siksi, että se sopii juuri minun luonteelleni. Nautin kohdata, haastaa ja ehkä hieman provosoidakin ihmisiä. Toisaalta koin asian tärkeäksi ja luotan, että Fida tekee mitä lupaa. Kommenteista päätellen moni on menettänyt uskonsa köyhempien maiden auttamiseen.

Kauppakeskuksen tuulikaapissa seisoskellessani tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Monet olivat vihaisen oloisia ja tuskastuneita. Joku vaikutti omasta mielestään niin kovin tärkeältä. Melkein kaikilla oli mahdoton kiire. Onneksi oli paljon niitäkin jotka jaksoivat hymyillä ja kiinnostuneina kysellä mihin rahat oikeastaan olivat menossa. Jokunen halusi keskustella myös elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

Yllätyin siitä, ettei ulkonäon perusteella useinkaan voinut päätellä kuka lahjoittaa ja kuka ei. Juron ja isokokoisen miehen kasvot saattoivat levetä tarttuvaan hymyyn kontaktia otettaessa. Toki meillä jokaisella on erilaisia päiviä mutta ihmeellisellä tavalla pieni osa ohikulkijan sisimmästä paljastui siinä hetkessä.

Uskon ja tiedän, että tälläiset kampanjat ovat paljon enemmän kuin vain rahan keräämistä. Voin vain aavistella miten monella tavalla Jumala toimi kampanjan aikana. Lisäksi moni lapsi Bangladeshissa saa näkyvää toivoa elämään pääsemällä kouluun.

Se mitä jäin tällä kertaa kaipaamaan oli varttuneempi väki. Kerääjien keski-ikä jäi kovin nuoreksi.


Ehkä näemme kanssasi kun seurakunta seuraavan kerran tempaisee? :D

torstai 5. toukokuuta 2011

Uudelleen keksittyä toimivaa.

Tiedät kai ne perinteiset lähetyspiirit, joissa ikäneidot ja vanhat rouvat kutovat vikkelästi sukkia kirjavista langoistaan ja eläkesedät sorvaavat männystä koristeellisia pöytäkelloja. Tylsää, vanhanaikaista ja muutenkin ihan kulunut idea.

Muorit ja papat vanhenevat vuosi vuodelta. Sormien tahti hidastuu, näkö heikkenee, voimat vähenevät. Lapas- ja kukkapylvästuotanto jää yhä harvempien ja kumaraisempien hartioiden varaan. Väsymys painaa. Myyjäiseurojen kilinä hiljenee.

Lähetyskäsky on kuitenkin edelleen sama: Menkää. Mutta kuinka kukaan menee, jos ei ole euroja, jenejä, ruplia, shillinkejä...?

Samaan aikaan lehdet täyttyvät käsityövinkeistä, trendikkäin sisustus viimeistellään kotoisilla elementeillä, käsintehtyä arvostetaan ja vanhoja taitoja elvytetään. Nuoret tarttuvat sukkapuikkoihin ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien ja joku puuhastelee ilta-askareinaan näppärän puunkantotelineen. Parhaat ideat jaetaan blogeissa ja kuvat uusimmista tekeleistä julkaistaan yhteisöpalveluissa.

Uuden harrastuksen ympärille muodostuu vähitellen yhteisö, joka päättää kokoontua yhdessä askartelemaan. Näppärin kutoo lapaset yhdeltä istumalta, toinen saa samassa ajassa avustettuna luotua silmukat puikoille. Kaikilla on vapaus tehdä itse, omaan tahtiin, omannäköistä.

Muutaman kerran ringissä istuttuaan ja aherrettuaan, joku saa omat projektinsa valmiiksi ja miettii seuraavaa ideaa. Joululahjat on tehty ja jaettu, eikä rajatonta määrää villahuiveja tai halkotelineitä mahdu yhteen huusholliin. Tekisinkö sittenkin jotain jollekin toiselle, että ensi viikollakin saan syyn tulla mukaan tähän yhteyteen... Koskas ne seuraavat lähetysmyyjäiset ovatkaan?!

* * *

Niin vanhanaikaisesta ja kuluneesta ideasta tuleekin itse keksittynä uusi ja ajankohtainen. Ero sukupolvien välillä ei olekaan niin suuri. Ehkä se onkin se ihan sama yhteyden kokeminen ja jakamisen mahdollisuus, mikä veti muorit ja papat aikoinaan yhteisten kahvikuppien äärelle kutimineen ja puhdetöineen.

Ja se on ihan se sama Kutsuja, joka kutsuu eri ikäluokkia lähettämään. Kaikki omilla tavoillaan. Uusilla ja niillä vanhoilla, sittenkin yhä toimivilla.