Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki
Sisäinen kipuilu muistuttaa olemassaolollaan siitä, että meissä on muutakin kuin se, miltä näytämme. Fyysiset rajat on helppo havaita. Meistä kuusikymmentäkaksi prosenttiahan on silkkaa vettä ja loput ties mitä muuta ihmeellistä ainetta. Entä se jokin, joka ei suostu näyttäytymään filmillä eikä sovi koeputkeen? Sitä on mahdoton ottaa hyppysiinsä tutkittavaksi. Kun vielä ihmisen henki ja sielu elävät symbioosissa keskenään niin, että niiden välisen rajan vetäminen on yhtä mahdotonta kuin viivan piirtäminen veteen.
Päiväkodissa viisivuotiaan määritelmä oli selkeä: ”Ruumis on se, mikä on ihmisen ympärillä.” Aikuinen saattaa hymähtää noin yksinkertaiselle selitykselle. Lapsi vain sanoo, minkä tajuaa todeksi. Ei kaikki ole tässä, sisälläni on se varsinainen minä.
Yhdyn tuon lapsen ajatukseen. Asun tässä ruumiissa tämän vaelluksen ajan. En pidä ruumistani vihollisena enkä halua päästä siitä pikimmiten eroon, vaikka törmään sellaisiinkin ajatuksiin joidenkin matkalaisten parissa. Pitäydyn esimerkkiin, jonka löydän Jeesuksessa, hänessä, joka ei ole minulle vain teinitytön ihastus, vaan jatkuvan ihailuni, kunnioitukseni ja rakkauteni kohde. ”Ruumiin sinä minulle valmistit” on kiitollinen toteamus hyvän lahjan vastaanottamisesta. Tällä asenteella hän vaelsi maanpäällisen elämänsä lyhyet vuodet unohtamatta ruumiinvoimien roolia tehtävän täyttämisessä. Hän ei juossut eikä hätiköinyt. Hän eteni tyynesti välittämättä vastustajiensa estelyistä enempää kuin ystäviensä hoputteluistakaan.
Ihailtava asenne, jota seuraten voisimme välttyä tuhannelta turhalta huolelta ja jopa loppuunpalamiselta, josta on tullut varsinainen kansantauti. Hänkin väsyi joskus. Tämä tietoisuus on antanut lohtua oman kestokykyni hipoessa äärirajoja.
Iloinen ja vapautunut ilmapiiri, mikä vallitsi hänen juhliessaan ihmisveljiensä ja -sisartensa kanssa, oli suorastaan kadehdittava. Turha kankeus ja teennäisyys ei niitä juhlia vaivannut. Ei ihme, että moni seurasi nurjalla silmällä moista menoa; saipa hän halventavaa nimittelyäkin osakseen.
Omalla vaelluksellani ateriayhteys ystävien – yhden tai useamman – kanssa on parhaimmillaan kuin virkistävä keidashetki arkisen elämänmenon lomassa. Kyse ei ole ainoastaan pelkästä ruumiin ravitsemisesta. Samaa leipää syödessämme jaamme itsestämme jotakin toisille. Kanavia aukeaa pinnallista jutustelua syvemmälle kanssakäymiselle. Tiukuni helähdys saattaa tavoittaa samalla aaltopituudella liikkuvan sielunveljen tai -sisaren. Kohtaaminen poikii jatkuvaa yhteyden jakamista ja pitää elämän eloisana.
Idän vanhan tavan mukaan isäntä itse maistaa ensimmäisenä tarjottavaa ruokaa, ettei kenenkään tarvitse epäillä sitä myrkylliseksi. Juutalaisuudessa taas on sopimatonta syödä sellaisen henkilön kanssa, jonka kanssa välit eivät ole kunnossa. Tätä taustaa vasten Jeesuksen asettaman aterian merkitys on ainutlaatuinen. Minulle se ei ole ainoastaan muistoateria, vaikka kyllä sitäkin. Ennen kaikkea se on aistein koettavaa yhteyttä häneen ja hänen seuraajiinsa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti