Tänään oltiin seurakunnassa vasta toista kertaa, mutta olo
siellä tuntuu jo nyt tosi kotoisalta. Lieneekö asiaan osuutta sillä, että
seurakunta täällä koostuu noin kahdenkymmenen hengen pienestä, mutta sitäkin
tiiviimmästä yhteisöstä? Ehkä juuri pienen kokonsa takia seurakunta ottaa lämpimästi
vastaan jokaisen uuden tulijan ja on lähestulkoon mahdotonta, että joku voisi
vain livahtaa takapenkkiin ja jäädä huomiotta. Varsinkin, kun penkkirivejä on
tasan kolme ;)
Eikä asiaa pahentanut sekään, että virallisen
jumalanpalvelusosuuden päätyttyä tilaisuus ei suinkaan ollut vielä ohi.
Paikalla oli vierailemassa vajaan 30 hengen ryhmä Englannista, ja
jumalanpalveluksen jälkeen jäimme keskukselle syömään ja tutustumaan toisiimme.
Kaikkein parasta tässä päivässä olikin yhteys; kenelläkään ei ollut kiire pois
kun kello löi puoli yksi, ja kaikilla oli aikaa jäädä juttelemaan ja viettämään
aikaa keskukselle. Mitä siitä, vaikka kokousreissu venyy lähemmäs
viisituntiseksi ;) Jotain tällaista kiireetöntä yhteyttä kaipaan Suomeenkin.
Miksi meillä on aina niin kiire kotiin?
Voit lukea lisää vuodestamme Bosniassa osoitteesta www.reissuilla.blogspot.com.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti