tiistai 19. heinäkuuta 2011

Just say it!

On niin hienoa nähdä, kun asiat osuvat yhteen tarkoituksenmukaisella tavalla odottamattakin. Vaikka ei aina ajattelisikaan sen enempää asioita, joita teemme, mutta pyydämme kuitenkin johdatusta tai edes jonkinlaista tarkoitusta niille, niin pieniäkin asioita tapahtuu tarkoituksenmukaisesti.

Voi käydä vaikkapa niin, että jollekin tulee aamulla mieleen Raamatunpaikka, jonka hän lukee. Paikka ei tunnu liittyvän mihinkään ja se voi jopa unohtua. Myöhemmin päivällä syntyykin keskustelu, jossa tuo Raamatunpaikka nousee taas mieleen. Tuo joku jakaa sen toiselle, ja toinen rohkaistuu suuresti. Koskaan ei tiedä, miten asiat loksahtavat paikoilleen.

Tehdään hyviä asioita, jotka yhtäkkiä vaan tulevat mieleen ja rohkaistaan toisia, vaikka ei vielä tiedettäisi sanojen tai tekojen tarkoitusta tai arvoa. Mitä siinä voi menettää!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Levosta käsin

Nykyään on niin kovin kiire. Suomeen muuttanut hollantilainen ystäväni väitti, että tulppaanimaassa on vieläkin hektisempää. Ei ole aikaa pysähtyä, kuunnella, olla läsnä. Välillä on tärkeä saada kasailla omia ajatuksiaan. Vielä tärkeämpää on muistaa viettää laatuaikaa Jumalan kanssa.

Useat kesäni ovat vierähtäneet vaativissa kesätöissä. Tänä kesänä päätin vain olla ja tehdä kaikkea mukavaa. Uskon, että se on omalla tavallaan sijoitus tulevaisuuteen. Kiireessä menee niin paljon asioita ohi.

Tänä vuonna konffassakin päätin vain olla. En ilmoittautunut talkoolaiseksi vaan kuuntelin kokouksia ja tietoiskuja, kiertelin lähetysteltassa, hengailin ystävien kanssa ja kaffittelin tuttujen asuntovaunuissa. On tärkeää palvella mutta myös vain olla, aikansa molemmille. Sain mitä etsin, fellowshippiä eli yhteyttä!

torstai 16. kesäkuuta 2011

Kohtaa rukkanen.

Pian taas valkoiset teltat keräävät helluntaikansan yhteen. Yhteys tiivistyy muun muassa mission ympärille - yhden valtavan suuren kangaskaton alla hyörii muutaman päivän ajan suuri joukko Jumalan työrukkasia. Arkensa joku heistä viettää maailman toisella laidalla vähäosaisia auttaen, joku toinen modernissa mediastudiossa televisiolähetyksiä tekstittäen ja kolmas kotimaassa vankiloita tai kouluja kiertäen. Kerran kesässä he kokoontuvat yhteen riviin kertomaan työstään ja innostamaan muita mukaan.

Samanlaisia Jumalan työrukkasia hyörii muidenkin kangaskattojen alla ja liepeillä. Yhdellä on takana tiukka vuosi virkamiehenä, mutta nyt hän hymyillen heiluttelee käsiään ja ohjailee muita oikeaan suuntaan heidän matkatessaan kohti telttoja. Toinen on juuri lähettänyt luokallisen lapsia kesälomalle ja työrauhasta kiittäen keskittyy kuorimaan perunoita nälkäiselle telttakansalle. Kolmas antaa oman ammattitaitonsa käyttöön ja hoivailee juhlahumussa väsyneitä vanhuksia lepopisteellä. Neljäs hengähtää hetken maatöistään ja hymyilee kahvilan myyjänä.

Kangaskattojen alla ja liepeillä on hämmästyttävän paljon kokemusta, tietoa, taitoa ja ennen kaikkea palvelumieltä. Samoilla nurmikentillä kiertelee suuri joukko niitä, jotka eivät tiedä, ollako rukkanen vai saapas. Tullako vai mennä. Jatkaako vai pysähtyä. Taistellako vai luovuttaa.

Oletpa rukkanen, saapas tai kävelevä kysymysmerkki, pysähdy. Älä luovuttaaksesi, vaan kohdataksesi jonkun toisen. Jos olet ollut, mennyt ja tehnyt Isän askelissa - jaa kokemaasi. Kerro Jumalan suurista töistä, vala uskoa ja luottamusta Hänen suunnitelmaansa. Kanna vastuusi ja ole Kutsujasi arvoinen. Jos elät kysymysmerkkinä - uskalla kysyä ääneen. Kuuntele, opi ja löydä oma polkusi Hänen askelissaan. Näe Jumalan työ rukkasissaan. He voivat olla vastaus juuri sinun rukouksiisi.

* * *

Ja tiedätkö, et tarvitse välttämättä edes niitä valkoisia telttoja ja nurmikenttiä. Pysähdy kotikirkon kiviportaissa, matalassa aulassa, kahvipöydässä, penkkirivissä. Kohtaa, jaa ja kuuntele. Älä pimitä sitä hyvää, minkä olet Jumalalta saanut. Jumalan siunaus ei puolitu jaettaessa - se moninkertaistuu. Älä menetä toivoasi elämän kysymysten edessä. Jumalan vastaus tulee aina täsmätoimituksena: täydellisesti aikataulussa pysyen, oikeankokoisena pakettina ja suoraan sinun kohdallesi.

torstai 2. kesäkuuta 2011

Se on nyt!

Kesä on lähenemässä ja joidenkin mielestä se on jo täällä. Pitkään minulla oli sellainen olo, että kesästä voi nauttia sitten, kun kesäloma alkaa, eivätkä työt enää paina. Viime viikonloppuna piknikillä ja rannalla lentopalloa pelatessa kuitenkin tajusin, että nyt on jo se aika, että saan nauttia kesästä ja yhdessäolosta. Kesä on kuitenkin lyhyt täälläpäin maapalloa ja siitä pitää ottaa kaikki irti!

Samalla lailla on elämässä. On hyvä muistaa, että me elämme juuri siinä hetkessä, ajassa ja paikassa, johon meidät on tarkoitettu juuri tällä oikealla hetkellä. Vaikka työpaikka olisi väliaikainen eikä edes sopiva tai opiskelupaikka tuntuisi väärältä tai elämästä puuttuisi pitkään odotettu ihminen, niin elämä on nyt.

Let’s live out our lives!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Fidan Eväät elämään -kampanja


Parisen viikkoa sitten seurakuntamme jalkautui Jyväskylän kävelykadulle ja kauppojen edustoille lipaskeräyksen muodossa. Ehkä myös sinä olit mukana?

Itse koin jo talvella poltetta osallistua kampanjaan. Miksi? Siksi, että se sopii juuri minun luonteelleni. Nautin kohdata, haastaa ja ehkä hieman provosoidakin ihmisiä. Toisaalta koin asian tärkeäksi ja luotan, että Fida tekee mitä lupaa. Kommenteista päätellen moni on menettänyt uskonsa köyhempien maiden auttamiseen.

Kauppakeskuksen tuulikaapissa seisoskellessani tapasin paljon erilaisia ihmisiä. Monet olivat vihaisen oloisia ja tuskastuneita. Joku vaikutti omasta mielestään niin kovin tärkeältä. Melkein kaikilla oli mahdoton kiire. Onneksi oli paljon niitäkin jotka jaksoivat hymyillä ja kiinnostuneina kysellä mihin rahat oikeastaan olivat menossa. Jokunen halusi keskustella myös elämän tärkeimmistä kysymyksistä.

Yllätyin siitä, ettei ulkonäon perusteella useinkaan voinut päätellä kuka lahjoittaa ja kuka ei. Juron ja isokokoisen miehen kasvot saattoivat levetä tarttuvaan hymyyn kontaktia otettaessa. Toki meillä jokaisella on erilaisia päiviä mutta ihmeellisellä tavalla pieni osa ohikulkijan sisimmästä paljastui siinä hetkessä.

Uskon ja tiedän, että tälläiset kampanjat ovat paljon enemmän kuin vain rahan keräämistä. Voin vain aavistella miten monella tavalla Jumala toimi kampanjan aikana. Lisäksi moni lapsi Bangladeshissa saa näkyvää toivoa elämään pääsemällä kouluun.

Se mitä jäin tällä kertaa kaipaamaan oli varttuneempi väki. Kerääjien keski-ikä jäi kovin nuoreksi.


Ehkä näemme kanssasi kun seurakunta seuraavan kerran tempaisee? :D

torstai 5. toukokuuta 2011

Uudelleen keksittyä toimivaa.

Tiedät kai ne perinteiset lähetyspiirit, joissa ikäneidot ja vanhat rouvat kutovat vikkelästi sukkia kirjavista langoistaan ja eläkesedät sorvaavat männystä koristeellisia pöytäkelloja. Tylsää, vanhanaikaista ja muutenkin ihan kulunut idea.

Muorit ja papat vanhenevat vuosi vuodelta. Sormien tahti hidastuu, näkö heikkenee, voimat vähenevät. Lapas- ja kukkapylvästuotanto jää yhä harvempien ja kumaraisempien hartioiden varaan. Väsymys painaa. Myyjäiseurojen kilinä hiljenee.

Lähetyskäsky on kuitenkin edelleen sama: Menkää. Mutta kuinka kukaan menee, jos ei ole euroja, jenejä, ruplia, shillinkejä...?

Samaan aikaan lehdet täyttyvät käsityövinkeistä, trendikkäin sisustus viimeistellään kotoisilla elementeillä, käsintehtyä arvostetaan ja vanhoja taitoja elvytetään. Nuoret tarttuvat sukkapuikkoihin ensimmäistä kertaa sitten kouluvuosien ja joku puuhastelee ilta-askareinaan näppärän puunkantotelineen. Parhaat ideat jaetaan blogeissa ja kuvat uusimmista tekeleistä julkaistaan yhteisöpalveluissa.

Uuden harrastuksen ympärille muodostuu vähitellen yhteisö, joka päättää kokoontua yhdessä askartelemaan. Näppärin kutoo lapaset yhdeltä istumalta, toinen saa samassa ajassa avustettuna luotua silmukat puikoille. Kaikilla on vapaus tehdä itse, omaan tahtiin, omannäköistä.

Muutaman kerran ringissä istuttuaan ja aherrettuaan, joku saa omat projektinsa valmiiksi ja miettii seuraavaa ideaa. Joululahjat on tehty ja jaettu, eikä rajatonta määrää villahuiveja tai halkotelineitä mahdu yhteen huusholliin. Tekisinkö sittenkin jotain jollekin toiselle, että ensi viikollakin saan syyn tulla mukaan tähän yhteyteen... Koskas ne seuraavat lähetysmyyjäiset ovatkaan?!

* * *

Niin vanhanaikaisesta ja kuluneesta ideasta tuleekin itse keksittynä uusi ja ajankohtainen. Ero sukupolvien välillä ei olekaan niin suuri. Ehkä se onkin se ihan sama yhteyden kokeminen ja jakamisen mahdollisuus, mikä veti muorit ja papat aikoinaan yhteisten kahvikuppien äärelle kutimineen ja puhdetöineen.

Ja se on ihan se sama Kutsuja, joka kutsuu eri ikäluokkia lähettämään. Kaikki omilla tavoillaan. Uusilla ja niillä vanhoilla, sittenkin yhä toimivilla.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Läpikotaisin vaeltaminen, osa III

Kirjoittajana lähetysveteraani Minni Pölkki

Eräs keskitysleiriltä hengissä selvinnyt antaa vakuuttavan todistuksen sielunkykyjen ylivoimasta fyysisten rajoitusten paineessa: ”Seurasin tarkasti kaikkea ympärilläni tapahtuvaa ja kuvittelin pitäväni siitä luentoa yliopistoni kateederilta.” Paljon pienemmässä mittakaavassa samaa strategiaa noudattaen olen itse kokenut mielekkyyttä olosuhteissa, joissa juomaveden saanti oli joskus päivän kiperin kysymys, lämmin kylpy utopiaa ja turnipsipötkö lottovoitto. Ruumis tosin haikaili mukavuusvyöhykkeen tarjousten perään, mutta henki ja sielu ottivat siitä yliotteen muistuttamalla, että muuan mies meni halpaan yhden hernekeittoannoksen tähden, ja menetti esikoisoikeutensa. Emme voi saada kaikkea. Valintoja on tehtävä. Kukaan ei tee niitä puolestamme. Itse myös vastaamme valintojemme seurauksista.

Tästä löytyy aasinsilta outoon ilmiöön, jota kutsun elämäni mustaksi aukoksi. Valintojeni seurauksena monet normaaliin ihmiselämään kuuluvat merkkitapahtumat, kuten tyttären lakkiaiset, pojan häät, vanhempien kultahäät, isän hautajaiset ja useat muut sukulais- ja ystäväpiirin tärkeät tapahtumat luisuivat ohi ja valuivat yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Olosuhteiden vuoksi jäin niistä paitsi. Yritin toki vakuuttaa, että olen ”hengessä mukana.” Ääni sisälläni intti, että veisin ruumiinikin mielihyvin mukaan. Paikan päällä siellä kaukana totesivat, etten ollut läsnä. ”Hengessä mukanaoloni” ei heitä vakuuttanut. Nyt en löydä sellaista nappulaa, jota painamalla voisin loihtia uusintaesityksinä mustaan aukkoon uponneet ainutkertaiset tapahtumat elämänkokemusteni osaksi.

Yhteyden luominen eri taustoista lähtöisin olevien kesken on haastavaa, mutta onnistuessaan palkitsevaa. Ennakkoasenteet on viisainta unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on yhteistä. Kun olin synnyttämässä kuopustani Japanin Kiotossa, mieleeni on jäänyt seuraavat sanat: ”Tällä osastolla ei ole ateisteja. Täällä katsotaan yötä päivää luomisen ihmettä omin silmin.” Näin sanoi buddhalainen gynekologi. Toden totta, olimme kaikki äidit taustoista piittaamatta samalla elämänviivalla. Me emme ”tehneet lasta”. Me otimme vastaan lahjan, luojan mestariteoksen, elävän ihmislapsen.

Ihminen ja ihmisen perustarpeet ovat loppujen lopuksi melko samanlaiset lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta. Aikuisella tämän seikan sisäistäminen vaatii aikaa. Lapsilla se sujuu kadehdittavan luontevasti. He ovat terveellä tavalla värisokeita. Ryhmän keltainen lippis ulkomaalaispojan päässä tekee hänestä yhden heistä eikä ongelmaa synny.

Toisen kotimaani kesäöiden musikantin, kaskas-hyönteisen, sirityksen olen ominut paimentolaiselämäni teemasäveleksi. Mitättömän näköinen, vähän heinäsirkkaa kookkaampi hyönteinen yltää uskomattoman pitkään yhtäjaksoiseen siritykseen. Kuunnellessani sitä lähes hengästyn, samalla kun sisimpäni yhtyy riipaisevaan melodiaan. Ympäröivä pimeys vain lisää soittajan sinnikkyyttä. Yllättävintä on lyhyt, melankolinen loppuluritus.

Ihmiselämä on monessa mielessä vaeltamista. Paikoilleen jämähtämistä – niin henkistä kuin hengellistäkin – olen pelännyt enemmän kuin vaivalloista matkantekoa. Muistellessani tähänastista taivaltani en voi kuin sanoa, että varvassandaaleja on riittänyt, suoja helteeltä ja rajuilmalta ei ole pettänyt, omaa sauvaani vahvempi paimensauva on pitänyt minut kurssissa ja pikku tiukuni on houkutellut matkakumppaneita seurakseni. Janokin on yhä tallella.

Matka ei koskaan ole loputon. Käsikirjastani luen sanontoja ”riisuutuminen”, ”majan purkaminen”, ”telttavaarnojen irrottaminen”. Paimentolaiselle perin tuttua touhua. Nyt sanoihin on tarttunut uusia sävyjä. Peruuttamaton, lopullinen: viimeisen majan purkaminen tuskin on fanfaarin paikka. Paremminkin siihen vaiheeseen sopii kaskas-hyönteisen mollivoittoinen loppuluritus. Ruumiini palatkoon maahan, sinne mistä se on otettukin. Hullunrohkeaa luottamusta ei sekään voi minulta anastaa: varsinainen minäni jatkaa elämää iankaikkisuudessa. Tästä saan säihkyä loppuaskeliin, koska takuumiehenäni on se sama puuseppä.

Mitä toukka luulee maailmanlopuksi, sitä biologi kutsuu perhoseksi.