Mikä sai sinut maailmalle? Mitkä olivat huippuhetkiä ja pohjakosketuksia maailmalla? Missä menet kutsussasi nyt? Ja miten näet seurakunnan roolin lähetystyössä nyt ja tulevaisuudessa?
Tällaisilla kysymyksillä heräteltiin aktiolaisia ja lyhytaikaisia lähettejä, jotka kokoontuivat yhteen torstai-iltana Maailmanmatkaajien iltaan. Kaikki Maailmanmatkaajat olivat olleet ulkomailla yhdestä viikosta yli kymmeniinkin vuosiin ympäri maailmaa. Saimme jakaa erilaisista kokemuksista sekä kuulostella, missä kukin meistä nyt menee. Mietimme, olemmeko me nyt lähettäjiä vai lähtijöitä. Saa nähdä, saammeko Maailmanmatkaajien ryhmän kasaan uudemmankin kerran...
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Eväitä elämään
"Tasan ei käy onnen lahjat", sanotaan. Maailman epäoikeudenmukaisuudesta puhutaan aina silloin tällöin. Joillakin on kaikkea ihan liikaa ja toisilla ei ole mitään. On hyvä, että asiasta puhutaan, mutta vielä parempi olisi jos asialle edes yritettäisiin tehdä jotain.
Liian usein me, joilla on kaikkea ihan liikaa, haluamme unohtaa sen todellisuuden, jossa lähimmäisemme elävät. On mielenterveytemme kannalta viisainta keskittyä vain omiin juttuihimme, eikä edes miettiä mitä tarkoittaa esimerkiksi syntyä vammaiseksi Tansanian tai Vietnamin kaltaisiin maihin. "Mitä mä muka voisin tehdä?" tai "Ei se tilanne siellä kuitenkaan muutu." Näitä me hoemme itsellemme ja silti jokin sisällämme ei tyydy näihin selityksiin.
Vammaiset lapset Tansaniassa ja Vietnamissa ovat häpeäksi perheelle ja suvulle. Siellä uskotaan jumalien kostavan perheen pahat teot vammaisten lasten muodossa. Tässä on elämän lähtökohta noin 600 000 tuhannelle lähimmäisellemme.
No, mitä Jeesus tekisi meidän housuissamme? Herramme taisi sanoa jotain tähän tapaan: "Kaiken, minkä teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle." Taisi sanoa tämänkin: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."
Me emme pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta pystymme pelastamaan yhden ihmisen koko maailman! Tämän toteuttaminen on tehty meille yllättävän helpoksi. Kyse on vain siitä, että haluammeko.
Liian usein me, joilla on kaikkea ihan liikaa, haluamme unohtaa sen todellisuuden, jossa lähimmäisemme elävät. On mielenterveytemme kannalta viisainta keskittyä vain omiin juttuihimme, eikä edes miettiä mitä tarkoittaa esimerkiksi syntyä vammaiseksi Tansanian tai Vietnamin kaltaisiin maihin. "Mitä mä muka voisin tehdä?" tai "Ei se tilanne siellä kuitenkaan muutu." Näitä me hoemme itsellemme ja silti jokin sisällämme ei tyydy näihin selityksiin.
Vammaiset lapset Tansaniassa ja Vietnamissa ovat häpeäksi perheelle ja suvulle. Siellä uskotaan jumalien kostavan perheen pahat teot vammaisten lasten muodossa. Tässä on elämän lähtökohta noin 600 000 tuhannelle lähimmäisellemme.
No, mitä Jeesus tekisi meidän housuissamme? Herramme taisi sanoa jotain tähän tapaan: "Kaiken, minkä teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle." Taisi sanoa tämänkin: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."
Me emme pysty pelastamaan koko maailmaa, mutta pystymme pelastamaan yhden ihmisen koko maailman! Tämän toteuttaminen on tehty meille yllättävän helpoksi. Kyse on vain siitä, että haluammeko.
keskiviikko 24. maaliskuuta 2010
Keltaiset täplät
Olin lähtenyt metsäretkelle kohti vuorenhuippua. Reitti oli opastettu, mutta polkua ei erottanut maisemasta. Askeleitani ohjasivat vain pienet keltaiset läiskät, joita oli maalattu kiviin, kantoihin ja puiden runkoihin.
Useamman kerran jouduin lyhyesti pysähtymään ja katselemaan tarkemmin, jotta löysin seuraavan keltaisen täplän, jota kohti tallustella. En halunnut eksyä, sillä olin lähtenyt matkaan ilman kännykkää enkä tuntenut seutua.
Olin jo lähellä huippua, kun jähmetyin paikoilleni: en löytänyt edestäni täplän täplää. Olin katsellut ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, räpytellyt silmiäni ja katsonut uudestaan. Täplää ei ollut. Mietin, mitä tekisin. En aikonut lähteä matkaan summassa, ja takaisin kääntyminen olisi ollut pettymys, sillä en olisi päässyt huipulle.
Samassa tuuli pyyhkäisi ylitseni - ja heilautti edessä riippuvaa koivun oksaa. Ja sieltä oksan takaa näkyi keltainen täplä. Säntäsin heti matkaan vain kuullakseni Herrani puhuvan. Näin minä sinua johdatan. Pienen matkan kerrallaan kohti huippua. Mutta älä liikahda ennen kuin tiedät minne mennä. Odota minua.
Taaskin muistan, ettei minun tarvitse tuntea tulevaisuutta eikä edes kilauttaa kaverille. Oppaanani on uskollinen Jumala, joka ei unohda maalata tieni varteen keltaisia täpliä. Tai siirtää esteitä täplän tieltä. Ja minä pääsen perille!
Useamman kerran jouduin lyhyesti pysähtymään ja katselemaan tarkemmin, jotta löysin seuraavan keltaisen täplän, jota kohti tallustella. En halunnut eksyä, sillä olin lähtenyt matkaan ilman kännykkää enkä tuntenut seutua.
Olin jo lähellä huippua, kun jähmetyin paikoilleni: en löytänyt edestäni täplän täplää. Olin katsellut ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, räpytellyt silmiäni ja katsonut uudestaan. Täplää ei ollut. Mietin, mitä tekisin. En aikonut lähteä matkaan summassa, ja takaisin kääntyminen olisi ollut pettymys, sillä en olisi päässyt huipulle.
Samassa tuuli pyyhkäisi ylitseni - ja heilautti edessä riippuvaa koivun oksaa. Ja sieltä oksan takaa näkyi keltainen täplä. Säntäsin heti matkaan vain kuullakseni Herrani puhuvan. Näin minä sinua johdatan. Pienen matkan kerrallaan kohti huippua. Mutta älä liikahda ennen kuin tiedät minne mennä. Odota minua.
Taaskin muistan, ettei minun tarvitse tuntea tulevaisuutta eikä edes kilauttaa kaverille. Oppaanani on uskollinen Jumala, joka ei unohda maalata tieni varteen keltaisia täpliä. Tai siirtää esteitä täplän tieltä. Ja minä pääsen perille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)