torstai 24. maaliskuuta 2011

Eräs kävelyretki

Astumme ulos pimeään, raikkaan syysilman sijaan vastaamme tulvahtaa tropiikin kuuma kosteus. Korviimme kantautuu sammakoiden kurnutus ja torikauppiaiden huudot. Kävelemme katua eteenpäin autojen ja mopojen pakokaasujen saadessa ilman väreilemään. Jostain tulvahtaa tuoksu pannulla paistuvasta phad thaista. Mopotaksit houkuttelevat meitä kyytiinsä ja myös ohiajava taksikuski töräyttää äänitorveaan vapaan kyydin merkiksi. On tavallinen arki-ilta Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa.

Kävellessämme kotikatuamme pitkin katselemme ihmisiä. Talonsa edustalla keski-ikäinen mies paukuttelee kiinanpommeja karkottaakseen pahat henget edes vähän kauemmaksi kodistaan. Kadun toisella puolella käydään kauppaa tuoreista hedelmistä ja vaihdetaan kuulumisia. Saavuttuamme supermarketin nurkalle ohitamme buddha-alttarin, jonka eteen on tuotu useita avattuja Fanta-pulloja pilleineen ja ripusteltu seteleitä lahjaksi hengille. Vähän väliä korviimme kantautuu meille jo niin tuttu sana ”falang”, joka viimeistään saa meidät jälleen kerran muistamaan erilaisuutemme.

Niin…Olemmehan me erilaisia. Vai olemmeko? Meillä on vaaleampi iho kuin heillä. Puhumme eri kieltä ja olemme tottuneet erilaiseen ruokaan. Elämäntyylimme ovat muovautuneet aikojen saatossa erilaisiksi. Valtauskonto on eri. Lyhyesti sanottuna, kulttuurimme ovat huomattavan erilaiset.

Tällä kävelyretkellä, kulkiessamme erilaisina vieraan kulttuurin keskellä, näemme yhtäkkiä pintaa syvemmälle. Näemme hymyjen ja katseiden taakse. Näemme erilaisen kulttuurin ja elämäntyylin taakse. Tilatessamme sticky-riisiä ja paistettua kanaa tutulta kokilta ja päivittäessämme menneiden päivien merkittävimmät jalkapallotulokset paikallisen Real Madrid -fanin kanssa huomaamme, kuinka samanlaisia olemmekaan. Näemme ihmisiä, joilla on samat tarpeet kuin meilläkin. Ihmisiä, joilla on unelmia ja haaveita, kuten meilläkin. Ihmisiä, jotka kaipaavat meidän tavoin elävää Jumalaa elämäänsä.

Ihmisen tapa jäsentää maailmaa on tehdä erotteluja. Määritämme liian usein toisiamme pinnallisten seikkojen ja erilaisuuksien mukaan. Pienet erot voittavat suuret samankaltaisuudet. Voisimmeko opetella näkemään syvemmälle? Ohi erilaisuuden, johon niin usein takerrumme, ohi omien asenteidemme, jotka estävät meitä kohtelemasta lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Voisimmeko oppia näkemään jokaisen ihmisen arvokkaana, Jumalan luomana ja ainutlaatuisena yksilönä? Näkemään läpi ulkoisen kuoren sydämeen, joka kaipaa rakkautta ja hyväksyntää. Rakkautta ja hyväksyntää, jonka vain Jeesus voi antaa.

Suuntaamme askeleemme jälleen kohti kotia. Kävellessämme huokaamme kiitoksen Taivaan Isälle siitä, että saimme nähdä pienen palan elämää taivaallisesta näkökulmasta. Tällaisia kävelyretkiä haluamme kokea lisää.

lauantai 12. maaliskuuta 2011

Vajavainen ihminen, täydellinen Jumala

”Niin tavoitelkaamme siis sitä, mikä edistää rauhaa ja keskinäistä rakentumistamme.”

Room. 14:19


Välillä huolestun meidän uskovaisten keskinäisestä vääntämisestä ja säätämisestä. Seurakunnissa on aina ongelmia. Täydellistä porukkaa ei olekaan ja tosiasia on, että jokainen seurakunta rajoittaa Jumalan toimintaa enemmän tai vähemmän. En usko että Jumalaan voi koskaan pettyä mutta meihin ihmisiin toki sitäkin enemmän. Pelastunut ihminen saa kokea osakseen suurta armoa. Meidänkin tehtävämme on osoittaa tuota samaa armollisuuttaa toisiamme kohtaan olosuhteista ja tilanteista riippumatta ja henkilöön katsomatta. Käytännössä tämä on sitä lähimmäisen rakastamista. Näin säilytämme yhteyden ja keskitymme olennaiseen.

On huolestuttavaa jos suuntaamme rajalliset resurssimme liiaksi kehällisiin asioihin. Kehälliset asiat ikävystyttävät ja vievät huomiomme pois olennaisesta. Tämä kaikki on pois sekä meiltä itseltämme että ennen kaikkea heiltä, jotka eivät Jeesusta vielä tunne. Toisaalta on hienoa, että Jumala kykenee käyttämään meitä keskeneräisiä, sinua ja minua, täydellisen suunnitelmansa toteuttamiseen. Voimia ja siunausta jokaisen kevääseen!

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

Taivaan tähdet

Yksi soittaa kitaraa ja laulaa kadunkulmassa Jeesuksesta. Toinen lähtee aktioon Venäjälle. Jotkut elävät elämäänsä eivätkä erityisesti puhu kenellekään uskostaan, ja silti ympärillä olevat ihmiset näkevät hänen elämänsä kautta heijastuksen Jumalasta. On myös niitä jotka lähtevät vuosiksi toiselle puolelle maapalloa. Jumalan kädenjälki voi näkyä myös arjen keskellä pieninä ystävällisinä tekoina. Eikä tässä varmastikaan kaikki, loppu on kiinni siitä kuinka rohkeasti omia ideoitaan lähtee toteuttamaan.

Ajatus Jumalan rakkauden eteenpäin viemisestä saattaa kuitenkin kuulostaa pelottavalta, vaikealta, vastuulliselta ja ehkä vähän mahtipontiseltakin. Onko minusta siihen? Haluanko edes? Ja jos haluan, niin mikä on se oikea ja tehokkain tapa? Entä jos en osaa?
Paras pohja on rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, niistä lähtee myös halu kertoa Jumalasta. Evankeliointi pohjaa myös siihen, että olemme aidosti kiinnostuneita ihmisten asioista ja heistä itsestään muutenkin kuin vain evankelioitavina. Ehkä koemme asian pelottavaksi siksi, että meillä on siitä liian yksipuolinen kuva, tai emme muuten tiedä siitä tarpeeksi. Vastuullista se on toki, siitä ei pääse mihinkään, mutta onhan meillä Auttaja, kuka on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti!

Ei voi sanoa yhtä ainoaa parasta, oikeaa tai toisia arvokkaampaa tapaa pitää esillä Jumalaa. Tärkeämpää on ymmärtää se, että jokaisella on oma itselleen paras mahdollinen tapa tehdä Häntä tunnetuksi. Ota selvää mahdollisuuksistasi ja lahjoistasi! Kannattaa muistaa myös se, että elämä on nyt eikä vasta kymmenen vuoden kuluttua lähetyskentällä tai ensi kesänä aktiossa. Olet jo nyt Jumalan asettamalla paikalla ja Hänen mielensä mukaisessa vaikutusalassa. Et siis ole sattuma vaan suunnitelma, joten lakkaa odottamasta ja tartu Jumalan mahdollisuuksiin, mitä ne ikinä ovatkaan sinun kohdallasi. Loista elämää siinä paikassa johon Jumala on sinut kutsunut.

"Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla kun pidätte esillä elämän sanaa."
Fil.2:15-16

Matt.28:18-20

maanantai 7. helmikuuta 2011

Asia kunnossa!

Hyvän ystäväni elämässä ei tunnu olevan sen suurempia ongelmia tai olosuhteita. Näin ei kuitenkaan ole. Joskus puhuimme asiasta ja hän sanoi, ettei välttämättä koe sen suurempaa tarvetta jakaa omia huoliaan toisten ihmisten kanssa vaan mieluummin suoraa Jumalan kanssa.

Liian usein löydän itseni spekuloimasta omia asioitani toisille ennen kuin olen todella kääntynyt niiden kanssa Jumalan puoleen. Asioiden jakamisessa ei ole mitään pahaa – päinvastoin. Usein ääneen puhuminen auttaa itseään jäsentämään asioita. Toisesta ihmisestä on usein kuitenkin vain kuuntelijaksi. Jumala on suurempi kuin yksikään ongelma, tilanne tai olosuhde. Hänellä on ratkaisu elämämme jokaiseen asiaan. Myös Hänen ajoituksensa on täydellinen. Itse välillä unohtelen tällä saralla.

Kirjoittamani asia tuskin on uusinta uutta kovinkaan monelle, joka tämän sattuu lukemaan. Viestini ei ole välttämään asioiden jakamista toisille vaan aktiivisesti jakamaan kaikki asiansa ensisijaisesti Jumalalle – joka päivä. Tällä saattaa olla suurtakin alentavaa vaikutusta kehon stressihormonitasoon.

Fil. 4:6-7

Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.


sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Yllätyksiä ja tavallista elämää


Miten yhdessä viikossa voi tapahtua niin paljon?

Joskus tavallisten päivien keskelle tulee yhtäkkiä suurempia asioita kuin mitä on odottanut, joko hyviä tai ei niin hyviä yllätyksiä. Usein niihin tunteisiin ja reaktioihin, jotka nousevat pintaan yllätyksien johdosta, saa enemmän selkoa, jos kuulee rohkaisevia sanoja.

Viimeisen viikon aikana on tullut eteen molempia yllätyksiä, onneksi sentään eri päivinä. Elämässä on ollut pettymystä, innostusta, halua antaa periksi, odotusta tulevaisuuden haasteista, pelkoa tulevaisuudesta ja monenlaista pohtimista ja juttelua. Kuitenkin kaiken tämän keskellä mieleen nousivat vahvasti nämä sanat: ”Minä olen sinun kanssasi. Minä en jätä enkä hylkää sinua. Ole vain rohkea ja luja” (Joos. 1:5-6). Tästä rohkaistuna on taas hyvä jatkaa kohti seuraavia yllätyksiä - tai sitten kohti ihan tavallista viikkoa.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kiikarit

Tuossa jokunen aika sitten minuun iski aivan hirmuinen kaukokaipuu. Se iskee joka talvi lähes yhtä varmasti kuin kausiflunssa. Samoin se iskee silloin, kun pitäisi tehdä isoja elämää mullistavia päätöksiä, on kiire tai muuten vain stressaa. Erityisen ärhäkkänä kaukokaipuu esiintyy, kun olisi aika saattaa loppuun hiukan vastenmielisiä ja monimutkaisia keskeneräisiä asioita. Mielessä vilistävät silloin kaukaiset maat, vuoret ja rantaviivat. Lappikin kelpaisi.

Eilen luin erään lapsen kanssa kirjaa. Vastaan tuli kuva kiikareista ja kysyin lapselta tietääkö hän mikä moinen vekotin on ja mitä sillä tehdään. Vastaukseksi sain hyvin nopeasti "Kiikarit". Sen sijaan niiden käyttötarkoitusta lapsi jäi selvästi pohtimaan. Olin juuri avaamassa suuni hyvin aikuismaiseen selitykseen, kun lapsi ehätti vastaamaan: "Isi katsoo kiikareilla lintuja ja kaikkia maisemia, mutta minäpäs katson niillä leluja ja muita. Ku ne kiikarit kääntää toisinpäin, niin niillä näkee lähiasiat kaukana." En silloin kiinnittänyt selitykseen sen kummempaa huomiota, olinhan itsekin pienenä tuijotellut lattiaa väärinpäin käännetyillä kiikareilla, jotta tuntisi olevansa isompi.

Myöhemmin samana päivänä ajatus sitten jysähti tajuntaani. Mitä jos vastaus pakenemiskaukokaipuuseeni olisikin väärinpäin käännetyissä kiikareissa? Mitä jos pystyisin katsomaan lähellä olevia asioita kauempaa lähtemättä varsinaisesti mihinkään? Seuraavathan ne tekemättömät päätökset ja vastenmieliset tehtävät ajatuksissa, vaikka lähtisi kuinka kauas. Väärinpäin käännetyillä kiikareilla katsottuna suurensuuri sotkuinen lankavyyhti muuttuisi pieneksi sotkuiseksi lankavyyhdiksi muiden elämäni tärkeiden asioiden keskellä. Mitä jos ostaisin kiikarit?